Päivitetty 15.06.2008

ää 6. von Jordan

 

 

 

 

Suvun alkuperästä

 

 

Uppges härstamma från en förnämlig adlig ätt i Schlesien.  Inkom i början av 1600-talet genom Pommern och Livland till Finland, där den förlänades med gods (då den skrev sig von Jordan).  Erhöll adelsbrev 27.1.1638 och introducerades s.å. med namnet Jordan och n. 243.  Inskrevs på Finlands riddarhus bland adelsmän 6.2.1818 under n. 21.

 

Denna ätt bör särskiljas från adliga ätten von Jordan, som var från Scottland och erhöll adelsbrev i Sverige 1680, levde i Finland på manslinjen till 1740.  Ätten utdog 1782 efter överflyttning till Estland.

 

I oliga trakter av Finland anträffas allmogefamiljer med detta namn, särskilt talrikt i Savolax.  Man kan antaga att deras namn härleder sig från mansnamnet Jordan(us).

 

 

 

 

- von Jordan  Taulu 1 -

1. sukupolvi

 

 

von Jordan, Hans (aatelinen, sukunro 243, 21).

 

 

Kirjasta "Genealogisches Handbuch Des Adels" saa sen käsityksen, että Georg Jordan olisi Hanns Jordanin isä:

 

Jordan (Schlesien)

 

Luth. - Schlesisches Adelsgeschlecht, dessen Stammreihe mit Georg J o r d a n beginnt, der 1477 Alt-Patschkau (Kr. Neisse) kauft. - Böhm. Adels- u. Wappenbestätigung u. -erneuerung Prag 17. 5. 1531 (für des Vorgenannten Sohn Hanns J o r d a n  v. A l t - P a t s c h k a u, auf Alt-Patschkau u. Weisdorf).

 

W.: In R. 3 mit den Mundstücken ins Schächerkreuz gestellte schw. Jagdhörner mit g. Besschlägen u. Schnüren; auf dem H. mit r:-s. Decken ein ruhender geharnischter Schwertarm zw. 2 Büffelhörnern, das rechte s., das linke r.

 

L: Ludwig Alexander v. Jordan, Geschlechtstafel der Fam. v. Jordan u. Alt-Paschkau, Magdeburg 1874 - BTB 1878 St - Georg v. Obernitz, Das Stammbuch des Samuel v. Jordan u. Alt-Patschkau, von ihm geführt 1605 bis 1654, in: VJH 33 (1905), S.179-226.

 

 

Puolisot:

¤¤ 1) von Gripenberg, Margareta (aatelinen).

 

Lapset:

1) Evert (katso taulu 2) (aatelinen, sukunro 243, 21).

 

 

 

 

- von Jordan  Taulu 2 -

2. sukupolvi

 

 

von Jordan, Evert (taulusta 1. Isä: von Jordan, Hans) (aatelinen, sukunro 243, 21).

 

Puolisot:

¤¤ 1) von Bohm, Catarina (aatelinen).

 

Isä: von Bohm, Caspar s. Mark-Brandenburg. (Aatelinen).

 

Lapset:

1) Mikael Evertsson (katso taulu 3) s. Pommern, k. 1625 - 1627. Pormestari, vouti, kamreeri, majuri ym. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

 

 

 

 

- von Jordan  Taulu 3 -

3. sukupolvi

 

 

von Jordan, Mikael Evertsson (taulusta 2. Isä: von Jordan, Evert) s. Pommern,

k. 1625 - 1627. Pormestari, vouti, kamreeri, majuri ym. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

 

 

F. i Pommern.  Flyttade på 1580-talet till Fellin i Livland.  Borgmästare därst. 1585.  Vid hertig Karls tåg till Livland gick han jämte huvuddelen av den baltiska adeln över till svenska sidan; erhöll i uppdrag att förrätta revision i Livland.  Fogde i Oberpahlen i Estland 1602.  Flydde vid polackarnas angrepp till Finland s.å., men torde återvänt till Baltikum som kamrer och bokhållare, med fullmakt av nov. 1609.  Var 1610 major i svensk sold.  Kammarherre vid guvernementsstyrelsen i Reval 1611 - 14.  Revisionskommissarie i Livland 1612 - 14.  Kamrerare i k. kansliet i Stockholm.  Ägde Lahtis, vilket säteri han uppförde 1620, samt Kollala, bägge i Raumo lf.  D. ml. 1625 och 1627.

 

Gift med Anna von Grüllen, dotter till borgmästaren i Fellin Bartold von Grüllen och Christina Storck. (Carpelan)

 

 

Jordanien suku oli vanhaa (förnämlig) aatelia Schleesiasta.  Suku käytti aikaisemmin von Jordan -nimeä.  Everstin isä, Michel Evertson Jordan oli syntynyt Pommerissa, mutta muutti 1580-luvulla Baltiaan, missä asettui asumaan Viljantiin (Vellin, Fellin).  Mentyään siellä naimisiin pormestarintyttären Anna von Grüllenin kanssa tuli hänestä Viljannin kaupungin pormestari v. 1585.  Nähtävästi avioliittonsa ansiosta tuli hänestä hyvin varakas mies.

 

Eräästä Axel Oxenstiernalle lähetetystä kirjeestä ilmenee, että hänen varallisuuteensa Fellinissä kuului 108 auranalaa maata, 19 taloa, 16 hedelmätarhaa, 13 riihtä ja lisäksi talo Tartossa.  Auranala maata tarkoitti peltotilkkua, jonka härkäparilla pystyi päivässä kyntämään.  (Timo Kause)

 

Kun Kaarle-herttua (Kaarle IX) syksyllä v. 1600 oli joukkoineen tunkeutunut Virosta eteläänpäin, oli pormestari Jordan aateliston pääosan mukana siirtynyt ruotsalaisten puolelle.  Tällöin hän sai herttualta tehtäväkseen revision suorittamisen Liivinmaalla.  Kun sitten puolalaisten vastahyökkäys alkoi menestyä, oli Jordanin perheineen v. 1602 jätettävä kotinsa ja lähdettävä maanpakoon.  Suomessa perhe muiden ylhäisten pakolaisten kanssa asui ainakin aluksi Espoon kuninkaankartanossa.  Pian entisen pormestarin taloudellinen asema alkoi käydä vaikeaksi ja kesällä v. 1602 antoi Ruotsin armeijan ylipäällikkö Arvid Stålarm määräyksen, jonka mukaan Jordanin 6-henkisen perheen (vaimo, poika ja 4 tytärtä) tuli saada korvaus niistä "lainoista", joita Jordan oli antanut Ruotsin sotaväelle.

 

Lopulta Jordanin saatavat Ruotsin kruunulta olivat 10 000 riikintaalaria, ja ne siirtyivät vuodesta toiseen.  Vuonna 1605 Jordan asui Tammisaaressa, ja hän oli niin köyhä, että joutui kuittaamaan Raaseporin voudilta kahdeksan tynnyriä viljaa ja leiviskän voita "oman poloisen perheensä elättämiseksi".

 

Mikael von Jordan toimi jonkin aikaa kamreerina kuninkaallisessa kansliassa Tukholmassa.  Täällä hänen tehtäviinsä kuului Saksan kauppa. (Timo Kause)

 

Jordan itse lienee toiminut näihin aikoihin Ruotsin valtion kamreerina ja palkkasoturien kirjanpitäjänä Baltiassa.  Vasta v. 1609 marraskuussa hän sai haltuunsa varsinaisen palveluskirjansa ja oli siis vuosikausia joutunut olemaan ilman palkkaa ja korvauksia (lukuun ottamatta luontaiskorvauksia).

 

Entinen pormestari, kamreeri Michel Evertson Jordan lähetettiin uudelleen v. 1612 revisiotehtävissä Baltiaan, mikä tehtävä kesti toista vuotta.  Rauman liepeille Viljannin entinen pormestari perusti Lahden säterin (nykyisen Vanhalahden kartanon) 4 talosta Kivilahden kylässä.  Talot oli jo vuosisadan alkupuolella liittänyt yhteen suurtalonpoika Martti Pietarinpoika Pungi, jolta Jordan on ne tavalla tai toisella hankkinut, vuoden 1639 säterintarkastusluettelon mukaan 20 vuotta aikaisemmin, siis v. 1619 - 20.

 

Kamreeri Michel Jordan, "Lahden ja Kållalan herra" eli ainakin vielä v. 1625, jolloin 18/6 kuningas antoi kuvernööri Nils Bjelkelle määräyksen jatkaa läänitysaikaa kuninkaan vanhalle palvelijalle (gamble tienare), mutta lienee Jordan pian tämän jälkeen kuollut, koska 29/11 1627 päivätyssä määräyksessä puhutaan läänityksen peruutuksesta valtiolle. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koska juuri niihin aikoihin kamreerin ainoa poika ratsumestari Michel Michelson Jordan alkoi päästä hallitsijan suosioon.  Tämä takasi donatiossaan 4/4 1628 ratsumestarille ja hänen sisarilleen isän läänityksen aateliston tavanomaisin panttiläänitysehdoin.  (Alho)

 

Puolisot:

¤¤ 1) von Grüllen, Anna (aatelinen).

 

Isä: von Grüllen, Bartold s. Westfalen. Fellinin pormestari (aatelinen).

Äiti: Storck, Christina s. Fellin. Fellinin pormestarin tytär.

 

Bartold von Grüllen oli kotoisin Westfalenista ja Christina Storck Liivinmaalta (ruots. Stårk = saks. Storch = haikara).  (Timo Kause)

 

Lapset:

1) Christina k. 1634 Letala, haudattu Letala. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Levde änka 1652.  Gift med överstelöjtnanten Johan Gottfrid Falkenberg, som ägde Paltilaholm i Letala, d. 1634, begr. i Letala.

2) Karin, haudattu Letala. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Ogift, ägde jämte systern Margareta ett hemman i Kollala.  För henne ringdes i Raumo med alla klockor 13.04.1660 samt 28.03.1661, då hennes lik fördes genom staden till Letala.

3) Margareta, haudattu 04.01.1652 Rauma. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Ogift, begr. i Raumo "in i klöstret uti murad grav i koret" 04.01.1652.

4) Anna, haudattu 28.03.1661 Letala. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Salig jungfru, fördes samtidigt som systern Karin till Letala.

5) Mikael (katso taulu 4) s. 1590? Liivinmaa, Viljanti (Fellin), k. jouluk. 1652 Tukholma, haudattu 29.04.1655 Rauman Pyhän Ristin kirkko. Eversti, maaherra (aatelinen, sukunro 243, 21).

 

 

 

 

- von Jordan  Taulu 4 -

4. sukupolvi

 

 

von Jordan, Mikael (taulusta 3. Isä: von Jordan, Mikael Evertsson) s. 1590? Liivinmaa, Viljanti (Fellin), k. jouluk. 1652 Tukholma, haudattu 29.04.1655 Rauman Pyhän Ristin kirkko. Eversti, maaherra (aatelinen, sukunro 243, 21).

 

 

Tiedot Carpelanin kirjasta "Ättartavlor för de på Finlands riddarhus…"

 

Var 1621 fänrik vid Jakob Setons reg., 1623 för nyutskrivna soldater "dem till att öfwerläre och underwijsse".  Degraderad till gemen soldat och dömd till döden för mutor m.m. 1624, men benådad.  Kapten för ett kompani knektar från Dal 1625.  Ryttmästare vid finska rytteriet 21.3.1628.  Användes ofta vid värvningar och utskrivningar.  Erhöll 30.3.1629 av Axel Oxenstierna i förläning byarna Pethun, Palten och Peuten i Melsaks gebiet.  Major vid Solmska reg. 1632.  Överste för ett tyskt reg. 1636, för ett eget i Tyskland nyupprättat reg. 1638.

 

Bekom adelsbrev 27.1.1638 (introd. s.å. under n. 243).  Landshövding i Nyslotts län 18.12.1645, avsked 1650.  Ägde Lahtis samt Kollala, som erhöll i förläning 6.7.1623, Villilä och Leistilä i Ulvsby (Nakkila) ävensom genom donationer av 1646 8 hemman (Malma) i Estuna sn i Roslagen och av 10.1.1652 13 hemman i Lappi, 1 hemman i Euraåminne och 2 hemman i Algutsboda (Smål.), vilka senare av missförseelse införts i donationen, ehuru de voro greve Jakob Stenbocks frälse.

 

D. i Stockholm (tyska förs.) 1652 före 15.12., begr. i Raumo 29.4.1655.  I testamente av 3.12.1652 förordnade han, att "de två äldsta sönerna, Johan och Carl, för deras grova excessers skull, blott skulle erhålla hans donationsgods i Konga härad i Småland, att hans fru skulle få i sin livstid behålla Lahtis och Villilä samt Hyömäki i Hauho och Malma i Uppland med underlydande, vilket efter hennes död skulle delas emellan hans övriga söner, som därjämte fingo hans rustkammare och sadeltyg, samt slutligen att hans döttrar  skulle erhålla hans övriga lösören, såsom pärlor, diamanter, guldhalskedjor, ringar, smycken samt silver, bestående av pokaler, kannor,skålar, stop, fat, tallrikar, ljusstakar mm., ävensom anständig brudskatt".

 

Gift i Stocholm 14.2.1630 med Christina van Monkhoven (Mönnichhofen) i hennes 1. gifte, d. före 1674, dotter till generalmajoren Jan van Monkhoven och Vendelina von Ulfsten samt omgift 1660 med sedermera borgmestaren i Nystad David Bertilsson, som varit hennes mans skrivare.

 

 

Timo Kause:

 

Nuorena vänrikkinä Mikael von Jordan oli mukana Riian valtauksessa. Hän kuului siihen skotlantilaisen eversti Setonin rykmenttiin, joka ensimmäisenä ryntäsi veneistä maihin Väinäjoen etelärannalle elokuun 4. päivänä vuonna 1621. Kiivaan taistelun jälkeen vihollinen sytytti leirinsä tuleen ja pakeni sekasorron vallassa kaupungin muurien sisään. Seuraavan kolmen päivän aikana rantautuivat muut Ruotsin sotajoukot, ja Jaakko De la Gardie toi Pärnusta maitse vahvistukseksi suomalaisia joukkoja. Tässä joukossa ratsasti ratsumestari Otto von Grothusen lippueensa kärjessä. Sotapäälliköt Herman Fleming ja Kustaa Horn joukkoineen piirittivät kaupunkia. Väinäjoen suistossa amiraali Klaus Fleming laivastoineen esti kaiken liikenteen meren puolelta. Kun kaupunki oli täysin saarrettu, kuningas Kustaa II Adolf antoi kaupungille antautumiskäskyn, mutta kaupungissa oli 30 000 asukasta, joista oli koottu 7000 miehen puolustusjoukko ja kaupunki oli päättänyt taistella. Ruotsin tykistö aloitti hirvittävän tulituksen 23. elokuuta vuonna 1621. Riian valtausta oli yritetty kuluneen vuosisadan aikana jo kolmesti, mutta kaikki nämä yritykset olivat epäonnistuneet. Nyt liikkeellä oltiin tosi tarkoituksella. Päivän aikana ammuttiin yli tuhat laukausta. Tykit jatkoivat moukarointiaan, kunnes kaupungin muuriin oli saatu aukko. Muurin paksuus oli yli kuusi metriä. Yön aikana vallihauta täytettiin risukimpuilla ja tehtiin rynnäkkö, mutta ilman tulosta. Kaupunki piti sitkeästi puoliaan. Tulitus jatkui, ja lopulta kaupungin muurit oli murrettu kolmesta kohdasta. Syyskuun 14. päivänä vuonna 1621 kaupunki antautui Ruotsin kuninkaalle ja tehtiin aselepo. Nuori vänrikki Mikael von Jordan oli saanut sotakokemusta. Hän osallistui Setonin rykmentin mukana myös Mitaun retkeen. Mitaun kaupunki sijaitsee 40 kilometriä etelälounaaseen Riiasta kuurilaisen Aa-joen varressa.

 

 

Otteita Alhon kirjasta "Punaista, kultaa ja hopeaa" ja Timo Kausen kirjasta "Rusthollin kultainen dukaatti" (sisennetty)

 

Kahden seuraavan vuoden ajan Jordanin nimi liittyy eversti Nils Ribbingin Suomen rykmenttiin erikoisesti täydennysmiehistön kokoamisessa.  Seuraavana vuonna vaihtui rykmentinkomentaja, tilalle tuli eversti Kristoffer Assersson Mannersköld, joka Suomessa asuneena hallitsi kieltä paremmin ja joka "osasi komentaa ankarammin kuin Ribbing".  Taudit tekivät suurta tuhoa Baltiassa sotilaiden joukossa.  Rykmentin 5. komppania oli nyt uskottu kapt. Michel Jordanille, mutta vain nimeksi, koska sen miehistö vielä oli hajalla, vain 8 Riiassa ja 142 kotiseuduilla Suomessa.  Nähtävästi ankarammasta kontrollista johtuen joutuivat kapteenit Carl Hansson Raam ja M. Jordan edesottamuksistaan tutkittaviksi ja sotamarsalkka Herman Wrangel erotti v. 1624 heidät viroistaan, koska "he olivat harjoittamalla vääryyttä ja kauppaamista vainonneet kuninkaan nihtejä".  Tämä lienee merkinnyt sitä, että he olivat lahjuksia vastaan vapauttaneet nihtejä ja kiristäneet talonpojilta rahaa.  Molemmat kapteenit alennettiin tavallisiksi sotamiehiksi ja jopa tuomittiin kuolemaankin, mutta kuningas Kustaa II Adolf armahti heidät.  Ja kun juuri alkaneessa Preussin sodassa kipeästi tarvittiin hyviä sotilaita, ei sovi ihmetellä, vaikka kapteeni Michel Jordan v. 1627 oli Jacob Scottin (Länsigööttalaisen) skvadronan rullissa.  Ratsumestariksi hänet nimitettiin 21/3 1628 ja hän tuli sinä keväänä ratsuväen kenr. maj. Åke Tottin avustajaksi tämän suuressa yrityksessä värvätä  8 uutta komppaniaa hakkapeliittoihin.

 

Ratsumestari Jordan toimi värvärinä Pohjanmaalla, josta kaikki mahdolliset hevoset ja parhaat miehet otettiin ratsuväkeen. Ratsumestari Jordanin komppaniaan kuului kolme luutnanttia, kaksi korpraalia ja 74 ratsumiestä. Hevosten kuljetukset senaikaisilla aluksilla tuottivat suuria vaikeuksia. Raumalaisetkin määrättiin aluksineen mukaan sotaväen ja hevosten siirtoon. Laivurit antoivat kaikkein huonokuntoisimmat lotjansa hevosten kuljetukseen, koska sotaan lähtevät laivat yleensä jäivät sille tielle. Vaasassa vanhat narisevat alusrähjät ahdettiin aivan liian täyteen. Matkalla hevosia kuoli ja myrskyn puhjetessa niitä jouduttiin työntämään mereen. Kaikista vaikeuksista huolimatta Jordan joukkoineen pääsi perille Preussin Pillauhun lokakuun toisella viikolla vuonna 1628.

 

Heti ensimmäinen tehtävä, johon Mikael von Jordan joukkoineen Preussissa osallistui, oli vaativa. Valtakunnankansleri Axel Oxenstierna otti Jordanin ratsuväkikomppanian saattovartioksi, kun itse kuningas Kustaa II Adolf siirtyi 22.10.1628 Liebernulestä Elbingiin. Mikael von Jordan oli tavannut kuninkaan ensimmäisen kerran jo Riian valtauksen yhteydessä vuonna 1621. Nyt saattovartioon valittiin ehdottoman luotettavia sotilaita, jotka olivat valmiita antamaan henkensä kuninkaansa puolesta. Ratsumestari Jordan oli varmasti valmis tähän, sillä hän oli jäänyt sielunsa velkaa kuninkaalle tämän armahtaessa hänet vuonna 1624.

 

Vuoden 1628 kesä oli Puolassa ja Preussissa erittäin sateinen. Joet tulvivat yli äyräittensä. Ihmiset olivat paenneet kukkuloille ja kaupunkeihin. Vuoden vilja- ja rehusato oli menetetty. Tiet olivat pohjattoman mutaisia ja kulkukelvottomia. Kaikesta huolimatta ratsumestari Jordanin ja kuningas Kustaa II Adolfin kolmas tapaaminen oli huomattavasti edellistä miellyttävämpi.  (Timo Kause)

 

Vasta lokakuun ensimmäisinä päivinä pääsivät Turkuun jääneet joukot lähtemään Preussiin ja niistä on ensimmäinen maininta perillä 19/10 1628, jolloin niistä muodostettiin saattovartio kansleri Axel Oxenstiernalle, tämän lähtiessä Elbingistä kuningasta vastaan.  Kuningas oli juuri silloin palaamassa joukkoineen vaikealta ja raskaalta Graudentzin retkeltään.  Tällä retkellä  "saavutti suomalainen ratsuväki kiitettävän taitavuuden ryöstäessään ympäristön karjaa".  Eräällä tällaisella retkellä oli ev.luutn. Hans Ekholt miehineen saanut kokoon 500 nautaa.  Lokakuun lopulla 1628 oli hakkapeliittojen lukumäärä Preussissa saavuttanut huippunsa: Ekholtin skvadrona 595 miestä + Anrepin 540 miestä = 1135 hakkapeliittaa ja sen lukumäärä oli yhdessä Baltiassa olevan suomalaisen ratsuväen kanssa nyt suurempi kuin ruotsalaisen ratsuväen.  Taisteluissa olivat hakkapeliitat siksi pahasti kolhiintuneet, että marraskuussa kotiutettiin 2 komppaniaa, joten molempiin edellä mainittuihin skvadroniin jäi kumpaankin 5 komppaniaa.  Ratsumestari Jordanin komppania kuului Ekholtin skvadronaan.  Kuningas asetti armeijan talvileiriin ja lähti itse kotimatkalle 28/10 1628.  Talven kuluessa joutuivat hakkapeliitat mukaan Strasburgin retkelle, jonka tarkoituksena oli sikäläisen varuskunnan avustaminen.  Retken johtajana oli sotamarsalkka Herman Wrangel ja oli retkellä mukana noin 6000 miestä, kaikki valioväkeä, niiden joukossa Ekholtin skvadronakin, johon Jordan kuului komppanioineen.

 

Kuningas palasi Ruotsiin ja Jordan joutui mukaan vaikealle Strasburgin retkelle. Strasburg on pieni vanha linnake, jonka nykyinen nimi on Brodnica. Linna sijaitsi Drewentz-joen varrella noin kymmenen virstaa silloisen Puolan rajalta lounaaseen. Strasburg oli ruotsalaisten hallussa, mutta sitä puolusti vain 350 miestä ja tilanne oli huono. Linnakkeessa riehui helposti tarttuva nälkäkuume. Nälkä- eli pilkkukuume levisi epähygieenisissä oloissa vaatetäiden välityksellä. Tauti nostatti korkean kuumeen ja tappoi lähes poikkeuksetta. Linnakkeen päällikkö kreivi Frans Bernhard von Thurn ja suuri joukko sotilaita oli menehtynyt tähän tautiin. Elintarvikkeet olivat loppuneet ja kaikista sotatarvikkeista oli huutava pula. Vihollinen esti täydennysten toimittamisen.

 

Kuninkaan lähdettyä Axel Oxenstierna vastasi kaikesta toiminnasta Preussissa. Kansleri päätti vahvistaa Strasburgin linnaketta. Retken ylipäälliköksi määrättiin sotamarsalkka Herman Wrangel, joka jo kerran oli tuominnut Jordanin kuolemaan. Vuoden 1629 tammikuussa Osterodaan kerättiin sotatarvikkeita, elintarvikkeita ja 6000 miestä. Liikkeelle lähdettiin tammikuun viimeisenä päivänä. Wrangel johdatti joukkonsa kaupungista lounaaseen. Täällä piti olla vähemmän vihollisia ja enemmän ruokaa ja ryöstettävää. Edettiin Drewentz-joen vartta. Ensimmäisenä päivänä kaikki sujui hyvin, mutta illalla vastaan tuli yllätys. Löbaun kaupunki oli vihollisia täynnä. Wrangel katsoi parhaaksi perua hyökkäyskäskynsä, koska ilta hämärtyi, tiet olivat jäisiä ja liukkaita ja miehistö lopen väsynyt. Puolalaiset pysyivät rauhallisina, mutta ruotsalaisten leiriin karautti joukko kasakoita, jotka vangittiin. Sopivan pikakäsittelyn jälkeen nämä kertoivat, että puolalaiset keräävät joukkoja Neumarkiin estääkseen ruotsalaisten etenemisen Strasburgiin. Suunnitelmat muuttuivat. Löbau säästyi toistaiseksi.

 

Seuraavana päivänä sotamarsalkka määräsi joukkonsa etenemään Lautenburgiin Neumarkin itäpuolelle. Tunnustelijoiden saapuessa kaupunkiin Lautenburg oli autio ja tyhjä. Vihollinen oli jo kauan vältellyt taistelua ja harjoitti autioitetun maan taktiikkaa vieden mukanaan kaiken, joka hyödyttäisi maahantunkeutujaa. Sotajoukko päätti kuitenkin yöpyä tyhjässä kaupungissa.

 

Kaupungin lounaiskulman ohi virtaavan Prinzel-joen varressa oli kapea kannas, johon vihollisen pelättiin linnoittautuvan. Siksi matkaa jatkettiin heti seuraavana aamuna. Päivä oli jo pitkällä, kun kuormasto saatiin lähtökuntoon. Liikkeelle lähdettäessä eräs suomalaissotilas tuikkasi Lautenburgin kaupungin tuleen. Hänet hirtettiin muitta mutkitta.

 

Vähäinen Prinzel-joki oli syvä ja vuolas, ja sitä reunustivat laajat suoalueet. Upottava rämeikkö oli vain osittain jäässä. Se oli sulia silmäkkeitä täynnä. Jääpeite oli niin ohut, ettei sen yli voinut kuljettaa mitään sotavarusteita. Joen yli piti johtaa kaksi siltaa, mutta toisen viholliset olivat polttaneet. Vahva husaarijoukko oli ryhmittynyt vastarannalle ainoan kulkureitin varteen. Sillan vasemmalla puolella oli jyrkkä korkea kallio, jonka laella vihollinen väijyi. Siltojen välissä ranta oli jyrkkä ja runsaspuustoinen. Vihollinen piileskeli täällä. Ylimeno tiesi vaikeuksia.

 

Yön aikana suomalaiset rakensivat tilapäisen sillan palaneen tilalle, mutta Wrangel halusi vielä paremman ylityspaikan. Seuraavana yönä yläjuoksun uoma tutkittiin, mutta kahlauspaikkaa ei löytynyt. Alajuoksulla oli pelkkää suota.

 

Sotamarsalkka teki ratkaisunsa. Miehistö paloi halusta päästä vihdoinkin hyökkäämään. Vastarannalla väijyi 7000 vihollista tarkkaillen ruotsalaisten touhuja. Puolalaisia oli asemissa vastarannan kalliolla ja viereisessä Gorznon kylässä. Heidän joukossaan oli myös saksalaisia palkkasotureita. Puolalaisten sotapäällikkö Koniecpolski ei ollut paikalla. Husaarijoukkoja komensi eräs kokematon Potockis. Hänelle hyökkäys tuli täytenä yllätyksenä. Ruotsalaiset rynnistivät molempia siltoja pitkin. Heti alkuun ilmeni, ettei Potockisilla ollut mitään valmista puolustussuunnitelmaa. Hän vain katseli, kun ruotsalaiset ryntäsivät joen yli. Tykistön komentaja pyysi lupaa aloittaakseen tulituksen välittömästi, mutta voitonvarma Potockis päätti lyödä koko joukon yhdellä kertaa. Husaaripäällikkö uskoi rannalle syntyvän sellaisen hämmingin ja sekamelskan, että hän lyö viholliset ennen, kun nämä ehtivät ryhmittyä.

 

Ruotsalaisten hyökkäys oli kuitenkin nopea, hyvin valmisteltu ja määrätietoinen. Rakuunat ja musketöörit ryhmittyivät välittömästi harjoiteltuun hyökkäysmuodostelmaan. "Rhengreven" eli Otto Ludvig von Solms johti keskustaa, Tauffel oikeaa laitaa ja Ehrenreuter vasenta sivustaa. Reservijoukot olivat vielä joen toisella rannalla, kun Tauffel sai käskyn edetä oikealla olevaan kylään. Tällöin vihollisen vasen siipi tuli niin lähelle, että sitä oli pakko tervehtiä yhteislaukauksella. Siitä alkoi kiivas kahakka, ja Strauff ja Hans Wrangel tulivat apuun. Husaarit tappelivat tosissaan ja Tauffelin oli peräännyttävä toisen linjan sekaan. Tästä syntyi sellainen tungos ja sekamelska, että ruotsalaiset eivät pystyneet liikkumaan. Molemmat sotajoukot odottivat välienselvittelyn tulosta. Otto von Solmsin oli vaikea hillitä itseään. Hän halusi mukaan taiston tiimellykseen, mutta sotamarsalkka kielsi tämän. Herman Wrangel halusi ensin nähdä, kuinka Tauffel selviytyy.

 

Puolalaisten riveissä taistelevat saksalaiset palkkasoturit lähtivät pakoon, mutta husaarit taistelivat urhoollisesti. Ruotsalaisten oli iskettävä kuusi kertaa. Taiston tuoksinassa ystävät ja viholliset menivät sekaisin. Kukaan ei pystynyt ennustamaan, kuka tämän myllerryksen keskeltä selviytyy voittajana. Kuudennen iskun jälkeen husaari toisensa jälkeen irrottautui myrräkästä ja lähti karkuun.

 

Nyt tuli kreivi Solmsin vuoro hyökätä. Hän toteutti ovelan, harkitun väistöliikkeen, jolloin neljä hänen ratsuväkikomppanioistaan pääsi iskemään suoraan vihollisen selustaan. Yksi näistä komppanioista oli ratsumestari Jordanin komennossa. Suoraan takaa tulleen iskun seurauksena vihollinen joutui pakokauhun valtaan. Husaarijoukko hajaantui kuin pyyparvi. Pakoreittejä oli yhtä monta kuin oli miehiäkin. Pakenevat puolalaiset jättivät kaiken taakseen. Kanuunat, sotatarvikkeet ja muonavankkurit jäivät ruotsalaisten haltuun.

 

Pako koitui viholliselle tuhoisammaksi kuin itse taistelu. Taistelutantereen takaa avautui laaja tasanko, jolle lyöty joukko hajaantui. Komppanioittain johdettu ruotsalainen ratsuväki ajoi karkulaisia takaa. Kaikki, jotka saatiin kiinni, tapettiin. Puolalaiset menettivät kahdessa tunnissa 1500 miestä. Ruotsin joukoista kaatui vain 30 miestä ja 60 haavoittui. Taas kerran Jordan kiitti onneaan. Puolalaisen husaarin keihään kärki oli murtunut hänen hirvennahkaiseen rintapanssariinsa. Vaikka Gorznon taistelusta kerrottaessa on koko ajan puhuttu ruotsalaisista, oli taisteluun osallistuneista sotilaista yli puolet suomalaisia, noin kolmannes ruotsalaisia ja loput saksalaisia.

 

Illan hämärtyessä ruotsalainen sotamarsalkka, joka oli kotoisin Liivinmaalta, kokosi joukkonsa ja majoitti sen Gorznon kylään. Strasburgin saartorenkaan hajottaminen ja linnakkeen varustaminen tapahtui 3.3.1629 kaikessa rauhassa.

 

Gorznon kylästä Jordan joukkoineen jatkoi majuri Torsten Stålhandsken mukana ryöstöretkelle kaupungin eteläpuolelle. Ryöstösaalis oli mahtava. Saaliiksi otettiin mm. satamäärin nautoja, jotka käytettiin sotaväen muonitukseen. Paluumatkalla poltettiin Löbaun kaupunki, joka kieltäytyi maksamasta pakkoveroa. Tästä uroteosta hakkapeliitat saivat tunnustusta itse kansleri Axel Oxenstiernalta. Palkkioksi Jordan sai 30.3.1629 läänityksinä Pethun, Paltenin ja PeuInin kylät Keski-Saksista. Läänityksistä Jordanille ei ollut suurtakaan hyötyä eikä niiden myöhemmistä kohtaloista ole tietoa.  (Timo Kause)

 

Kun joukot olivat lähtövalmiina, lähetti Wrangel ev.luutn. Anrepin 200 suomalaisen ratsumiehen kanssa tiedusteluretkelle Marienwerterin suunnalle.  Tammikuun 30 p:nä saavuttiin Lautenburgiin, joka marsalkan kiellosta huolimatta ryöstettiin.  Marsalkka Wrangell saavutti 2/2 huomattavan voiton puolalaisista Gorznon luona Branitza-joella, missä ev.luutnantti Ekholt kahden komppaniansa kanssa suoritti tiedusteluretken ylikulkupaikan löytämiseksi.  Retken päämäärä Strasburg saavutettiin 3/3 ja sieltä lähetettiin majuri Torsten Stålhandske mukanaan 2 Ekholtin komppaniaa ryöstöretkelle kaupungin eteläpuolelle, suoritus, mistä hakkapeliitat saivat tunnustusta itse kansleri Oxenstiernalta.  Loput Ekholtin 3 komppaniaa lähetettiin viemään 400 puolalaista vankia säilöön.  Tällä paluuretkellä Ekholt poltti Löbaun kaupungin, joka oli kieltäytynyt suorittamasta pakkoveroa.  Majuri Stålhandsken mukana olleet hakkapeliitat palasivat retkeltään 13/2.  Todennäköisesti ratsumestari Jordan on ollut juuri niiden mukana miehineen ja siellä kunnostautunut, koska Axel Oxenstierna palkitsee häntä 30/3 1629 seuraavalla tavalla: "donerar åt edla och manhaftige Michel Jordan ryttmästare etc. dhe byar Pethun, Palten och Peuln i Melsakz gebieth belägne med alla tilligande legenheter ... under adelig frijheet och privilegier och ander extraordinar i rettigheter oförkrenckt."  Tämän läänityksen myöhemmästä kohtalosta ei ole mitään tietoa säilynyt.

 

Yleispoliittisista syistä alettiin tunnustella rauhan mahdollisuuksia.  Se solmittiinkin syyskuussa Altmarkin kirkonkylässä ja armeijat kotiutettiin.  Lokakuun alussa oli ratsumestari Jordanin komppaniassa jäljellä vain 55 miestä sekä joukko hevosensa menettäneitä ja sairaita.  Marraskuussa 1629 suomalaiset pääsivät lähtemään kotimatkalle ja ainakin osa heistä suoritti sen maitse.

 

Ratsumestari Michel Jordanista tuli nyt mahtava herra, joka vielä lisäsi vaikutusvaltaansa solmimalla 14/2 1630 avioliiton kenr.maj. J. Mönnichhofenin (till Noor), Uplannin ratsuväen komentajan ja tämän puolison Vendelina von Ulfstenin tyttären Christinan kanssa.  Tästä avioliitosta syntyi 22 vuoden aikana kaikkiaan 14 lasta.  Kaksi vanhinta poikaa, jotka opiskelivat Turun yliopistossa, tuottivat hurjalla elämällään isälle paljon ikävyyksiä.  Toinen järjestyksessä, kornetti Carl Jordan, mestattiin Turussa v. 1662 väitetyn kaksinnaimisen takia ja haudattiin Raumalla v. 1664.  Myös tytär Christina antoi paljon puheenaihetta seikkailuillaan naimisissa olevan raumalaisen laivurin J. Delfendalin kanssa (tuomittiin "för enkelt hor").  Ratsumestarin naimattomat sisaret Catharina ja Margaretha asuivat Kol(la)lan tilalla Rauman mlk. ainakin vielä v. 1688.  Vasta v. 1638 hän sai haltuunsa Tattaran, Willilän ja Leistilän tilat Nakkilassa (Ratsutilat N:o 27 ja 25).

 

Millaista osaa Michel Jordan näytteli 30-vuotissodassa Saksan maaperällä, ei ole paljon tietoja säilynyt.  Hän ei ainakaan enää kuulunut hakkapeliittoihin.  Majurina mainitaan hänet v. 1633, everstinä v. 1636 saksalaisessa ratsurykmentissä, joka oli sijoitettu Westfalenissa olevaan armeijaan.  Wittstockin voitokkaan taistelun (24/9 1636) jälkeen marssi Baner joukkoineen Westfaleniin yhtyäkseen siellä oleviin herttua Bernhardin osastoihin.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan kahinoissa Mikael von Jordanin sotilasura eteni nopeasti. Vuonna 1632 hän palveli majurina Otto Ludvig von Solmsin ratsuväkirykmentissä. Hän oli sama mies, jonka alaisena Jordan oli taistellut jo Gorznon kylässä. Aikaisemmin kreivi Otto Ludvig von Solms oli ratsastanut palkkasoturina Tanskan kuningas Kristian IV:n riveissä. Tanskalaiset kutsuivat häntä nimellä "rhingreven" - kreivi oli kotoisin Reinin varrelta.

 

Vuonna 1636 Mikael von Jordan siirtyi everstiksi saksalaiseen rykmenttiin. Jordanin käydessä itse Ruotsissa hänen uusi joukko-osastonsa kärsi murskaavan tappion, upseerit olivat joutuneet vangeiksi ja rykmentti oli menettänyt kaikki hevosensa ja varustuksensa. Tällöin Jordan asetti koko kiinteän omaisuutensa pantiksi saadakseen kanslerilta 4000 taalaria uuden rykmentin värväämiseen. Näin edulliseen tarjoukseen kansleri Oxenstierna suostui ja antoi Jordanille saksankielisen valtakirjan uuden rykmentin perustamiseen Westfalenista. Kahdessa kuukaudessa värväys oli suoritettu. Ratsuväkirykmenttiin kuului kahdeksan komppaniaa, joita eversti Jordan myöhemmin menestyksellisesti komensi. Tämän joukon avulla Jordan uskoi saavansa "sijoituksensa" takaisin korkojen kanssa.

 

Jo Preussin sodan aikana Kustaa Adolf oli antanut erityisen ryöstöohjesäännön, jonka mukaan kohteet jaettiin rykmenteittäin. Toisinaan tehtävään määrättiin erityinen ryöstöpartio. Upseerit saivat saaliista kolmanneksen ja miehistö loput. Marssi- ja leirintäjärjestystä häiritsevä yksityisryöstely kiellettiin. Jordan oli vielä vuonna 1640 mukana Reinfeldenin ja Breisachin taisteluissa ja vuotta myöhemmin siinä joukossa, joka sotamarsalkka Banerin johdolla marssi Tonavalle asti. Vielä Jankovin taistelussa Prahan kaakkoispuolella 24.2.1645 eversti Jordan karkotti de Wertin joukot, jotka olivat päässeet iskemään sivustaan. Tällöin Jordanin rykmenttiin kuului 662 miestä.  (Timo Kause)

 

Huhtikuussa 1638 kansleri Oxenstierna antoi Jordanille valtakirjan oman ratsurykmentin perustamiseen Westfalenissa, mihin kuului 8 komppaniaa.

 

Vielä niin myöhään kuin Jankowin taistelussa 24/2 1645 näyttää eversti Jordan olleen mukana, sillä siellä mainitaan hänen jalkaväkirykmenttinsä ottaneen osaa taisteluun.  Rykmenttiin kuului 8 kompp. yhteensä 662 miestä, ja kuului se reserviin, mutta kunnostautui de Wertin ratsumiesten karkottamisessa, kun nämä sivustasta olivat hyökänneet kuormaston kimppuun.  Kun sotamarsalkka L. Torstensson tämän voiton jälkeen marssi aina Wienin porteille asti, mainitaan 29/3 1645, "sändes Obrist Jordan med sina ryttare, hvilken slog Ungaren och dödade flere af deras anförare, dref dem tillbaka och förföljde dem ända till Presburg".

 

Jordanin sotaisten ansioitten vuoksi suku aateloitiin Ruotsissa 27/1 1638 ja sinä vuonna hän myös ensi kerran oli mukana valtiopäivillä.  Valtiopäivillä v. 1645 eversti Jordan näytteli hyvin huomattavaa osaa, hän kuului siihen valiokuntaan, jonka tehtävänä oli antaa lausunto sodasta Tanskaa vastaan.  Rauha tehtiin Brömsebrossa samana vuonna.

 

Hän oli Ruotsin valtiopäivillä vuosina 1638, 1643 ja 1645. Vuonna 1645 hän oli mukana ryhmässä, jonka piti lopettaa sota Tanskaa vastaan. Seuraavana vuonna hän sai läänityksiinsä lisättyä appensa Malman tilat Uplannista ja vuonna 1650 tätinsä Hyömäen tilat Hauholta.  (Timo Kause)

 

Tämän jälkeen seuraa uusi vaihe eversti Jordanin vaiherikkaassa elämässä, hänet nimitettiin Savonlinnan maaherraksi, missä virassa toimi vv. 1646 - 50.  Tämä lääni oli vasta perustettu v. 1641 ja edellinen maaherra Herman Fleming oli ainaisissa rettelöissä läänin asukkaiden kanssa.  Lopuksi kuningatar 18/12 1645 vapautti hänet virastaan ja määräsi Jordanin tilalle.

 

Eversti Michel M:son Jordanin maallinen vaellus päättyi Tukholmassa joulukuussa 1652 (3:n ja 15:n päivän välillä).  Edellisessä lokakuussa oli juuri syntynyt hänen viimeinen tyttärensä (Helena), jonka ristiäisiin 3/11 1652 Tukholman Jacobinkirkkoon hän oli kutsunut niin korkeita vieraita kuin kansleri Axel Oxenstiernan ja kenraalikuvernööri P. Brahen.  Kutsukirjeetkin ovat vielä tallella.  Eversti Jordan haudattiin väliaikaisesti Tukholmaan 30/12 1652, mutta Raumalla Pyhän Ristin kirkkoon 29/4 1655.  (Alho)

 

 

Otteita kirjasta "Olavinlinnan historialliset vaiheet"

 

Mikael Jordan eli "Paksu-Mikko" Savonlinnan läänin maaherrana 1645 - 1651

 

Herman Flemingin seuraaja, pyylevyytensä vuoksi "Paksuksi Mikoksi" kutsuttu Mikael Jordan kuului 30-vuotisen sodan urhoihin. Hän oli saksalaista sukuperää, mutta lienee syntynyt Suomessa.

Vuonna 1621 hänet mainitaan vänrikin arvoisena ja vuonna 1628 suomalaisen ratsuväen ratsumestarina. Vuonna 1636 hän toimi erään saksalaisen rykmentin everstinä. Hänellä oli koko joukko läänityksiä Vehmaan kihlakunnassa. Hänet aateloitiin vuonna 1638. Nimityksen Savonlinnan läänin maaherraksi hän sai joulukuun 18. päivänä 1645. Hän ryhtyi kuitenkin hoitamaan virkaansa vasta seuraavan vuoden lopulla. Hän oli kartuttanut yleisten asiain tuntemustaan osallistumalla vuosien 1638, 1643 ja 1645 valtiopäiviin. Viimeksi mainituilla valtiopäivillä hän oli jäsenenä valiokunnassa, jonka tuli päättää edessä olevasta sodasta Tanskaa vastaan.

 

Jordanin rakennuspuuhat Olavinlinnassa

 

Mikael Jordan oli kiinnostunut Olavinlinnasta, jossa hänen maaherrakautensa alussa suoritettiin runsaasti rakennustöitä.

Vuoden 1647 valtiopäivillä Suur- ja Vähän-Savon talonpojat esittivät valituksen siitä, että heidät pakotettiin päivätöillä valmistamaan kruunulle kalkkia ja tiiltä. Tämähän oli kylläkin vanhan käytännön mukaista ja palveli Savossa ennen muuta Olavinlinnan kunnostamistyötä. Rahvas antoi kuitenkin valituksessaan ymmärtää, että kalkki ja tiilet myytiin virkamiesten toimesta maakuntaan, ilman että kruunu sai niistä hyötyä. Savolaiset olivat tyytymättömiä myös siihen, että heidän jatkuvasti oli maksettava vuonna 1631 tapahtuneen Olavinlinnan palon johdosta määrättyjä korjausrahoja ("reparations penningar"). Hallitsija vaatikin raporttia maaherralta tämän ylimääräisen rasituksen välttämättömyydestä. Kaikesta päättäen se kuitenkin jäi edelleen voimaan.

Rahvaan valituksesta havaitsemme Jordanin rakennuttaneen linnan liepeille "suuria puurakennuksia". Niinkin vähävoimaista väkeä kuin vanhoja ukkoja ja eukkoja pakotettiin muka kahdeksasta kymmenen viikon ajaksi omalla kustannuksellaan rakennustöihin. Rahvaalle antamassaan vastauksessa kuningatar Kristiina selitti, että moiset rakennustyöt oli kerrassaan lopetettava. Maaherran ei tulisi ryhtyä linnan korjaustöihinkään.

Jordan oli kuitenkin ennen kuningattaren kieltoa jo ehtinyt teetättää koko joukon korjaustöitä linnassa. Särkyneet ikkunaruudut korvattiin uusilla, jota paitsi linnan valaistusta ja viihtyisyyttä parannettiin uusin ikkunoin. Tallisaaren karjatalon rakennuksia korjattiin niinikään. Edelleen mainitaan linnassa olleita rappuja sekä salien ja kamarien lattioita korjatun, ovia ja savupiippuja kunnostetun ja niin edelleen. Rakennustöissään maaherra valvoi henkilökohtaisiakin etujaan, sillä Tallisaaressa oli rakenteilla myös hänen oma virka-asuntonsa, jossa mainitaan olleen muun muassa neljä savupiippua ja kaksi kellaria. Tämäkin työ keskeytettiin rahvaan valitusten johdosta vuonna 1647.

Jordanin alullepanema työ ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä juuri tästä Tallisaaren keskeneräisestä puurakennuksesta Savonlinnan kaupunki näyttää saaneen ensimmäisen raatihuoneensa. Käydessään vuonna 1649 Savonlinnassa kenraalikuvernööri Pietari Brahe lupasi luovuttaa rakennuksen kaupungin raatihuoneeksi. Maaherra - sikäli kuin tämä koskaan oli taloa käyttänytkään - ei sitä enää tarvinnut, sillä virka lakkautettiin juuri näihin aikoihin.

 

Maaherra Jordanin ja Olavinlinnan tuittupäisen vangin, kapteeni Brennaren, riitajuttu

 

Mikael Jordanilla oli Savon aatelisten joukossa katkera vihollinen Joroisten Järvikylän herrassa, kapteeni Martti Brennaressa, 30-vuotisen sodan tuittupäisessä soturissa, joka - kuten Kristiina-kuningattaren vuonna 1644 antamassa läänityskirjeessä mainitaan - oli kauan aikaa palvellut Ruotsin ulkomaisessa sotaväessä ja tällöin monta kertaa joutunut vankeuteen ja haavoittunut. Sodan kolhut eivät olleet taittaneet tämän kaikesta päättäen tavallista kiukkuisemman sotilaan sisua. Kapteenimme oli parhaillaan lähdössä takaisin sotanäyttämölle Saksaan, kun hänet pidätettiin Jordanin solvaamisesta syytettynä. Brennare teljettiin Olavinlinnaan, jossa hänen olonsa kuitenkin järjestettiin varsin mukavaksi. Maaherran käskystä Brennare tutkittiin ja tuomittiin. Herjausjuttu alistettiin hovioikeuden lopulliseen ratkaisuun. Kun Brennare kuitenkin vankeudessaankin jatkoi Jordanin herjaamista, tämä nosti häntä vastaan uuden syytteen. Helmikuun 14. päivänä 1648 kapteenin asiaa käsiteltiin Savonlinnan käräjillä. Brennare väitti tällöin vangitsemistaan laittomaksi ja kieltäytyi tulemasta käräjäsaliin kuulusteluja varten. Toistamiseen hän ei näet - niin hän selitti - aikonut antaa tuomita itseään väärin! Linnanpäällikkö Hannu Brand sekä eräät oikeuden jäsenet lähtivät silloin taivuttelemaan kopeata vankia. Brennare kuitenkin vähät välitti heidän ystävällisistä pyynnöistään. Viimeisenä poistunut sai suorastaan tehdä tuttavuutta kapteenin yöastian sisällön kanssa. Tuomioistuimen oli nöyrryttävä menemään Brennaren asuntoon. Kapteenilla oli Olavinlinnassa hallussaan sali ja kamari, joista hän nähtävästi esteettä sai lähteä linnanpihalle jaloittelemaan. Vaikka näissä oloissa ei juuri voida puhua vankeudesta, Brennare oli tyytymätön oloihinsa. Kapteenin asunto oli kuitenkin varhemmin kelvannut maaherra Herman Flemingin sihteereille ja heidän perheilleen. Brennare selitti, että hänellä Turun Hovioikeuden presidentin Jöns Kurjen kirjeen perusteella muka oli oikeus hienompaan asuntoon. Tutkijoilleen hän toistamiseen selitti, että maaherra oli antanut tuomita hänet väärin. Niinpä hän katsoikin olevansa "Paksun Mikon" ("Paxo Michells") eikä suinkaan kruunun vanki. Hän ei kuitenkaan kiistänyt sitä, etteikö hän, kuten koko linnanväki hyvin tiesi, olisi yhteistuumin palveluspoikansa kanssa sepittänyt laulun Jordanista. Todistajat puolestaan vakuuttivat Brennaren parhaansa mukaan herjanneen maaherraa. Jordanin lähdettyä lääninsä pohjoisosiin veronkantotehtäviin kapteeni oli tekaissut herjalaulunsa ja "säveltänyt" siihen kuuluvan nuotin. Laulu, josta - kuten Saarenheimo syystä lausuu - "tapaa yhtä vähän runollista kuin älyllistäkään leimahdusta", kuului seuraavasti:

 

"Micko läxi pohian maallen,

revon nahka ottaman,

iluexen nahka ottaman,

voitynnyrin candaman,

oravan nahka tuoman,

terva tynnyri cans tuoman.

Pasca hänen kurkuns."

 

Todistajia oli tuskin ennätetty kuulla loppuun, kun Brennare jo ryntäsi asunnostaan oikeussalin ikkunan alle. "Paksu Mikko" sai taas kerran kuulla kunniansa solvausten ryöpytessä kiukkuisen kapteenin suusta. Tilanne oli maaherralle sitäkin kiusallisempi, kun linnan pihalla parhaillaan pidettyjen piispankäräjien ja sotaväenoton vuoksi oli runsaasti kansaa koolla. Peräti neljästä savolaispitäjästä mainitaan olleen väkeä toteamassa, miten heidän korkeata esimiestään herjattiin.

Kaiken tapahtuneen jälkeen oikeus ei tietenkään tarvinnut uusia todisteita Brennaren syyllisyydestä. Sen oli kuitenkin vaikea langettaa tuomiota, koska entinen herjaussyyte vielä odotti Turun Hovioikeuden ratkaisua. Nöyryytetyt oikeuden jäsenet saivat todeta, miten kimpaantunut kapteeni ryhtyi yhteisen kansan suu auki töllistellessä savupiipusta irtikiskomillaan kivillä pommittamaan asuntonsa ulko-ovella seisseitä vartiosotilaita. Hätääntyneet miehet löivät kiireesti oven salpaan ja juoksivat linnanpihaan väkijoukon luo. Täällä sitten yhdessä ällisteltiin vihaista sotaherraa, joka heitteli suuria kiviä asuntonsa ovea vasten. Kapteeni riehui niin tarmokkaasti, että koko linna kajahteli.

Turun Hovioikeus tuomitsi kapteeni Brennaren karkotettavaksi valtameren taakse Uuteen Ruotsiin. Hän pääsi kuitenkin karkaamaan ja hankkiutui Ranskan armeijaan. Vuonna 1650 hän matkusti kuningatar Kristiinan kruunajaisiin Tukholmaan, jossa hänet armahdettiin. Eikä sillä hyvä, sillä ennen vuoden 1650 loppua kuningatar aateloi tämän sotaisan tappelupukarin, joka otti nimekseen Brennerfelt. Maaliskuussa 1651 hän sai donatiokirjeen useille Rantasalmella sijainneille tiloille ja seuraavana vuonna uusia läänityksiä Pieksämäen ja Joroisten pitäjästä.

Brennare osallistui sittemmin Kaarle X Kustaan Puolan-sotaan, kohosi everstiluutnantiksi vuonna 1657 ja kuoli parisen vuotta myöhemmin vieraalla sotanäyttämöllä. Brennerfeltin leski Elisabet von Göben solmi avioliiton Niilo Grothin kanssa, joka aateloitiin nimellä Grotenfelt. Näin joutui Joroisten Järvikylä tämän tunnetun aatelis- ja sivistyssuvun omistukseen.

 

Kamariviskaali Samuel Cröell toimittaa Jordanin pois maaherranvirastaan

 

Mikael Jordanilla oli toinenkin kiivas vastustaja, Samuel Cröell, jonka toiminta lopulta koitui hänen turmiokseen.

Vuonna 1646 oli saksalaista syntyperää ollut viipurilainen Samuel Cröell nimitetty Viipurin, Savonlinnan ja Käkisalmen läänien kamariviskaaliksi. Hänen menneisyytensä virkamiehenä ei ollut puhdas, sillä vuonna 1637 hänet oli hänen hoitaessaan Viipurin läänin maaherran sihteerin virkaa annettu ilmi väärinkäytöksistä ja tuomittu viranmenetyksen ohella sakkoihin. Päästyään uudelleen vihreälle oksalle Cröell, jolla kamariviskaalin toimessaan näyttää olleen tavallista laajemmat toimintavaltuudet, kohdisti kostonhimonsa paikallisen hallinnon korkeimpiin johtajiin, muun muassa maaherra Mikael Jordaniin. Pitäessään kokouksia talonpoikien kanssa ja kuunnellessaan heidän valituksiaan hän oli havaitsevinaan lukuisia väärinkäytöksiä. Pahimpiin syntisiin kuuluivat hänen mielestään Savonlinnan läänin maaherra ja hänen alaisensa, jotka muka olivat syyllistyneet lahjusten ottoon, kruununvarkauksiin ynnä muuhun sellaiseen. Kimpaantunut maaherra haastoi Cröellin Turun Hovioikeuteen vastaamaan syytöksistään. Täällä kamariviskaali kuitenkin pystyi näyttämään toteen, että Jordan todellakin oli tehnyt erinäisiä virkavirheitä. Hallitus vapautti niiden johdosta Jordanin virastaan vuonna 1651, vaikka itse kenraalikuvernööri Pietari Brahe oli puolustanut häntä ja selittänyt, että toteen näytetyt virkavirheet itse asiassa olivat vähäpätöisiä. Vähäisenä hyvityksenä hän tammikuun 10. päivänä 1652 sai "pitkästä ja uskollisesta palveluksesta" eräitä lahjoituksia Lapin ja Eurajoen pitäjistä. Jordan kuoli vielä samana vuonna Tukholmassa.

Jordanin merkitys Olavinlinnan vaiheissa on ennen muuta siinä, että hänen toimestaan läänin vanha arvovaltainen keskuslinna pyrittiin muodostamaan ajan vaatimuksia vastaavaksi hallintokeskukseksi tehtävään soveltuvine rakennuksineen. "Jos nämä suunnitelmat olisivat saaneet toteutua ja kehittyä" - niin lausuu Savonlinnan historian kirjoittaja Mikko Saarenheimo - "olisi varmaan myös Savonlinnan kaupunki niiden johdosta päässyt vaurastumaan ja muodostumaan todella maaherrankaupungiksi."

Mikael Jordanin jälkeen Savonlinnan lääniin ei enää nimitetty uutta maaherraa. Lääni liitettiin sen jälkeen uudelleen Viipurin maaherrakuntaan. Olavinlinnalle tämä merkitsi arvonalennusta, sillä korkea-arvoisen maaherran läsnäolo oli toki antanut tietynlaista loistoa sotilaallisena varustuksena näihin aikoihin melko vähän merkinneen varustuksen elämään.

 

(Kutakuinkin samat asiat ovat kirjassa "Savonlinnan kaupungin historia I")

 

 

Otteita kirjasta "Rauman kaupungin historia II"

 

RAUMA 1600 - 1721

 

… Rauman kaupungin naapuruuteen asettui kuitenkin 1600-luvun alkupuolella niin mahtava aatelissuku, että kaupungin oli vaikea edes kuninkaallisten kirjeiden ja päätösten turvinkaan säilyttää kalavesiään ja tiluksiaan sen anastuksilta. Tarkoitamme Jordan-sukua.

 

Rauman kaupungin ja Jordan-suvun väliset tilusriidat

 

Jordan-suvun esi-isistä tunnetaan pommerilainen aatelismies Hannu von Jordan, jonka poika Evert von Jordan oli naimisissa Katariina von Bohmin kanssa, kotoisin Brandenburgista, ja pojanpoika majuri Michell von Jordan toimi revisionikommissariona Liivinmaalla v. 1614. Hän lainasi rahaa Kustaa Adolfille ja sai lainan pantiksi kesäk. 29 p. v. 1615 läänityksen Suomesta, nimittäin Sorkan, Uotilan ja Lahden kylät Rauman kaupungin läheltä. Tämä läänitys vahvistettiin huhtik. 4 p. v. 1620 ja Jordan perusti samana vuonna Lahden säterin Lahden eli Kivilahden kylään. Hänen puolisonsa oli Anna von Grüllen Liivinmaalta. Heidän poikansa Michell von Jordan mainitaan vänrikkinä Jaakko Setonin rykmentissä v. 1621 ja suomalaisen ratsuväen ratsumestarina v. 1628. Hän meni v. 1630 naimisiin ruotsalaisen kenraalimajuri van Monchovenin tyttären Kristiinan kanssa. V. 1636 Jordan otti saksalaisen rykmentin everstinä osaa 30-vuotisen sodan taisteluihin. Niissä ansioituneena hänet aateloitiin tammik. 27 p. v. 1638.

Eversti Michell von Jordan sai vahvistuksen suvun läänityksiin v. 1628, jolloin läänitys käsitti Sorkan, Uotilan ja Lahden kylän. Vv. 1638, 1643 ja 1645 eversti Jordan edusti sukuaan valtiopäivillä ja vv. 1646 - 1650 hän oli Savonlinnan maaherrana tullen kuuluisaksi kiskomisistaan.

Hänen väkivaltainen ja itsetietoinen luonteensa kuvastuu erinomaisesti myöskin taidemaalari Martin van Mijtensin [??] hänestä maalaamassa muotokuvansa, jota säilytetään Skoklosterin linnan taulukokoelmassa Ruotsissa.

Eversti Michell Jordan kuoli Tukholmassa joulukuussa v. 1652, mutta hänet haudattiin Rauman luostarikirkon kuorissa olevaan muurattuun sukuhautaan. Hänen puolisonsa Kristiina van Monchoven meni v. 1660 naimisiin miesvainajansa entisen kirjurin Taneli Pärttylinpojan kanssa, mutta hän sai maksaa kirkolle 200 talaria sakkoa pahennuksesta, minkä heidän vapaa suhteensa oli sitä ennen aiheuttanut. Hän menetti tämän porvarillisen avioliittonsa takia myöskin rälssioikeutensa. Maaherra takavarikoi hänen koko omaisuutensa. V. 1662 vaadittiinkin maaherra Erik von der Lindeltä selitystä rouva Kristiinan asiassa. Kristiina van Monchoven haudattiin Rauman kirkkoon maalisk. 25 p. v. 1672.

Eversti Jordanilla ja hänen puolisollaan oli suuri perhe. Pojat Juhana ja Kaarle saivat epävakaisen elämäntapansa takia tyytyä suvun Ruotsissa olevaan tilaan, Kustaa sai Nakkilassa sijaitsevan Willilän tilan ja kuoli siellä maalisk. 27 p. v. 1668, mutta haudattiin sukuhautaan Raumalle. Michell Everhard Jordan peri Lahden kartanon. Vaimonsa Anna von Gerttenin kautta hän sai haltuunsa myöskin Rohdaisten tilan Lapin pitäjässä. Michell Everhard J. otti osaa Preussin sotaretkeen, mutta erosi armeijasta v. 1679 asettuen Lahden tilalle, jossa hän kuoli marrask. 10 p. v. 1716. Hänen puolisonsa oli haudattu tammik. 17 p. v. 1692. Heidän poikansa Michell Everhard Jordan nuorempi, joka oli nainut Anna Juliana Falkenfeltin, möi Lahden säterin kapteeni Niklas Jerlströmille v. 172?. Eversti Michell Jordanin viides poika Adolf Ernst Jordan omisti Haapasaaren säterin. Hänen oikea kätensä oli halvaantunut hänen Skånen sodassa saamastaan haavasta. Hän kuoli Haapasaaressa ja haudattiin isänsä hautaan Rauman kirkkoon helmik. 19 p. v. 1693. Hänen ja hänen toisen puolisonsa Anna Kristiina von Falkenbergin (äiti Jordania) tytär Anna Barbro meni naimisiin Rauman tullikirjurin Henrik Henrikinpoika Fonsénin kanssa.

Hankkiessaan itselleen takaisin suuriin läänityksiinsä kuuluvia tiluksia eversti Jordan osoitti sekä viisasta harkintaa että suurta tarmokkuutta. Lapin pitäjän Korven kylässä ja Laitilan pitäjän nimismiehentalossa heinäk. 13 ja 25 p. v. 1633 pidetyillä käräjillä m.m. hänen asiamiehensä Antti Laurinpoika Äyhö hankki 24 läsnä olleelta lautamieheltä todistuksen, että Haapasaari, joka oli 8 vuotta aikaisemmin otettu kruunun hevossiittolan laitumeksi, oli alkuaan kuulunut Jordanille läänitettyyn Sorkan kylään, vaikka Lahden ja Uotilan kyläläisilläkin oli siellä ollut niittyä. Haapasaareen oli v. 1630 rakennettu 3 tallia hevosille ja niitä pidettiin edelleen kunnossa. Todettuaan näin oikeutensa Haapasaareen Jordan vaati kruunulta korvausta siitä, että kruunu käytti saarta omiin tarkoituksiinsa ja omaksi edukseen. Haapasaaren korvaukseksi Jordan saikin tammik. 15 p. v. 1638 vahvistetulla lahjoituskirjeellä Ulvilan pitäjästä eli nykyisestä Nakkilan pitäjästä Tattaran, Willilän ja Leistilän tilat. V. 1628 läänitykseen kuuluneen Reksaaren, Omenapuumaan ja Nurmesluodon korvaukseksi hän sai helmik. 12 p. samana vuonna vahvistuksen Taipalmaahan ja Kollalan kylään.

Rauman pormestari Lauri Baltzarinpoika Gebhardt anoi v. 1634 valtiopäivillä kaupunkinsa puolesta esivallan turvaa Jordanin anastuksia vastaan. Elok. 21 p. samana vuonna holhoojahallitus antoikin kuningattaren nimessä käskynhaltija Henrik Olavinpojalle määräyksen tutkia, oliko perää raumalaisten valituksessa, että Jordan oli heiltä ottanut 2 saarta, Aikon ja Taipalmaan, jotka entiset kuninkaat olivat kirjeillään vahvistaneet heille. Hallituksen tahto oli, että raumalaiset saavat mitä heille kuului. Mutta eversti Jordan ei väistynyt taisteluasenteesta. Tammik. 19 p. ja lokak. 29 p. v. 1638 päivätyillä kirjeillä hän saikin haltuunsa Aikon saaren Lahden kartanoon kuuluvana tiluksena.

Vuoden 1642 valtiopäivillä Rauman edustaja taasen valitti, ettei Jordan sallinut kaupunkilaisten liikkua eikä kalastaa edes hevossiittolalle kuuluvien kruunun saarien ympärillä olevilla matalikoillakaan. Maaherra Knut Lillienhöök tutki asiaa hallituksen valtuutettuna ja antoi Rauman porvaristolle oikeuden kalastaa sanotuilla vesillä verkoilla ja nuotalla kuten ennenkin. Mutta Jordan ei alistunut nytkään ja riita jatkui.

Kuningatar Kristiinalle osoitetussa valituskirjeessä, joka on päivätty Raumalla syyskuun 26 p. v. 1644, Rauman pormestari ja raati selostivat Aikon saarta koskevaa riitaa seuraavasti: "Meidän täytyy Teidän Kuninkaalliselle Majesteetillenne alamaisesti ilmoittaa, että eversti Michell Jordan on ottanut haltuunsa Aikko-nimisen luodon, joka kuitenkin vanhastaan on kuulunut pappilalle, mikä voidaan selvästi todistaa sekä vanhojen kirkonkirjeiden että sittemmin toimitettujen tutkintopöytäkirjojen mukaan. Sen vuoksi anomme alamaisesti, että T.K.M. suvaitsisi kaikkein armollisimmasti vahvistaa mainitun luodon pappilaan kuuluvaksi." Kuningatar myöntyikin tähän anomukseen määräten, että saari otetaan kruunulle ellei kirkkoherra halua sitä pitää. Mutta jo parin vuoden kuluttua kuningatar Kristiinan mieli oli muuttunut, sillä tammik. 15 p. v. 1646 päivätyllä kirjeellä hän vahvisti Aikon ja Taipalmaan sekä Kollalan, Lahden, Sorkan ja Uotilan kylät läänitykseksi maaherra Michell Jordanille ja hänen puolisolleen sekä heidän rintaperillisilleen. Läänitys annettiin aatelisille etuoikeuksilla ja Norrköpingin päätöksen mukaisin ehdoin rälssipalvelusta vastaan ja siihen sisältyi vapaa kalastusoikeus niiden saarien ympärillä, jotka Jordan oli luovuttanut kruunun hevossiittolan laitumeksi, siis Reksaaren, Omenapuumaan ja Haapasaaren vesillä. Lisäksi Jordan sai samana päivänä päivätyllä kuninkaallisella kirjeellä 4 tilaa Eurajoen pitäjän Lutan kylästä, 1 tilan Taipaleen kylästä ja 1 tilan Nakkilan Lammaisten kylästä.

V. 1647, 1649 ja 1650 valtiopäivillä Rauman edustaja valitti taasen maaherra Jordanin omavaltaisuudesta ja kaupunkilaisten kalastusoikeuden lakkauttamisesta, mutta kaikki oli turhaa. Ennen kuolemaansa sai Michell Jordan v. 1651 kruunulta takaisin Haapasaaren, Reksaaren, Omenapuumaan ja Nurmesluodon sekä oikeuden rakentaa säterin Haapasaareen. Tammik. 10 p. v. 1652 päivätyllä kuninkaallisella lahjakirjalla Jordan sai lisäksi useita maatiloja Rauman ympäristöllä olevissa Taipaleen, Tarvolan, Nihattulan ja Wasaraisten kylissä sekä Lutan kylästä Eurajoelta. Vuoden 1660 maakirjassa ei yllämainituista kruunun saarista ole kuitenkaan muita kuin Haapasaari ja Nurmes merkitty Jordanin tiluksien luetteloon.

Vuoden 1668 valtiopäivillä Rauman edustaja valitti maaherra Jordanin lesken jatkavan miesvainajansa harjoittamaa omavaltaisuutta loukkaamalla kaupunkilaisten kalastus- ja laidunoikeuksia. Tällä kertaa määrättiin Turun hovioikeus tutkimaan asiaa.

… Paitsi näitä saaria menetti Jordan-suku reduktsionissa muitakin läänityksiään. Mutta Adolf Ernst Jordan sai kuitenkin lokak. 20 p. v. 1684 vahvistuksen Haapasaaren säteriin ja Lahden kartano säilyi, kuten mainitsimme, hänen veljellään luutnantti Michell Everhard Jordanilla siirtyen vielä hänen pojalleenkin.

 

Kirkkoherran virkaan pääsemisen vaikeuksista…

 

… Olaus Leistenius hankki itselleen Rauman seurakuntalaisten, pormestarin ja raadin suosituksen ja sai tammik. 19 p. v. 1657 tuomiokapitulin kaikki äänet puolelleen, mutta hänen kehoitettiin lisäksi hankkimaan Jordanin lesken, Kristiina van Monkhovenin suositus ja ääni. Tämä määräys oli helpommin annettu kuin täytetty. Leisteniuksen ja Lahden rouvan välit eivät näet olleet hyvät, nähtävästi siitä syystä, ettei Leistenius pappina voinut olla paheksumatta läheistä suhdetta, joka vallitsi tämän aatelisen lesken ja Jordanin sihteerin Taavetti Pärttylinpojan välillä. Suhde laillistutettiin vasta v. 1660. Joka tapauksessa Lahden rouva ilmoitti konsistorille huhtik. 26 p. v. 1657, ettei hän anna suositustaan Leisteniukselle Rauman kirkkoherranvirkaan, ellei hän itse tule pyytämään häneltä sitä ja osoita hänelle samaa kunniaa kuin muutkin ("förrän han gör henne der äran som andra i församlingen och anmodar och så af herne").

… Leisteniuksen ei lopultakaan onnistunut päästä kirkkoherrana isoon pappilaan. Vastoin hänen toivomustaan konsistori antoi kirkkoherra Neocleanderin leskelle armovuoden Valpurista 1658 eteenpäinkin ja Lahden rouva oli myöskin hänen leppymätön vastustajansa viimeiseen asti. Hän kirjoitti vielä tammikuussa v. 1658 konsistorille, ettei hän halua Leisteniusta Rauman kirkkoherraksi, vaan toivoo konsistorin estävän sen. Leistenius kuoli samaan aikaan tammik. 8 p. 1658 ja hänet haudattiin Rauman kirkkoon.

Jo helmik. 18 p. samana talvena konsistori käsitteli Nauvossa olevaa Seilin (Själö) hospitaalin saarnaajan Zacharias Martini Welleruksen anomusta päästä Rauman kirkkoherraksi, johon virkaan hakija jo oli ennättänyt saada Rauman maistraatin kutsun. Konsistori oli asian puolella, mutta huomautti, että Welleruksen on hankittava itselleen myöskin Lahden rouvan suositus, sillä "hänellä on jotain sanomista siinä seurakunnassa". Wellerus sai virkaanvahvistuksen maalisk. 17 p. sekä samalla konsistorin suosituksen vietäväksi Kristiina van Monchovenille, Willilän ja Lahden armolliselle rouvalle.

 

Pormestari- ja valtiopäivämiesrettelöitä Raumalla…

 

… Jordanit edustivat säätyänsä Raumalla sekä hyvässä että pahassa tyypillisenä 1600-luvun aatelissukuna. Olemme edellä kertoneet Jordanien Rauman kirkolle tekemistä monista lahjoituksista, jotka ovat säilyttäneet heidän muistonsa paikkakunnalla nykypäiviin asti. Mutta eversti Michell Jordanin ja hänen puolisonsa, tukholmalaisen kenraalintyttären Kristiina van Monchovenin suonissa kiertelevä vieras, kuuma sotilasveri jätti heidän jälkeläisilleen myöskin perinnöksi taipumuksia, jotka saattoivat heidät usein vaikeihin ristiriitoihin porvarillisen moraalin kanssa. Heidän sukutarinansa antaisivatkin runsaasti aiheita värikkäisiin seikkailu- ja rakkausromaaneihin.

Sellaisina olemme maininneet Kristiina Jordanin [Magnuksen sisko] ja raumalaisen porvarin Juhana Delfendalin seikkailut Danzigissa sekä Rauman kirkkoherran Barth. Rajaleniuksen ja Lahden Jordanin veljen, Magnus Jordanin, tyttären Kristiina Elisabet Jordanin välisen, traagillisen kihlauksen, joka purettiin Rauman raastuvanoikeudessa. Everstin pojat Juhana ja Kaarle Jordan osoittivat jo nuorina niin huikentelevaista luonnetta, että heidän isänsä teki heidät osin perinnöttömiksi ja Kaarle Jordanin kohtalo täyttyi lopulta siten, että hänet mestattiin Turussa huhtik. 16 p. v. 1662 syytettynä kaksinnaimisesta. Turun linnassa näytetään vieläkin hänen vankityrmäänsä, "Jordanin huonetta". Junkkeri Juhanaa ja Haapasaaren omistajaa, sodassa halvaantunutta Adolf Ernst Jordania taasen syytettiin ja sakotettiin usein liian rennosta elämästä, kuten Rauman tuomiokirjoista ja kirkon vanhasta tilikirjasta saatetaan vieläkin todeta. Rauman seuduilla oli siis noina kaukaisina aikoina, jolloin Lahden, Kollolan ja Haapasaaren säterit perustettiin, varsin ylpeää, kuumaveristä ja riehakasta ylhäisöä.

 

 

Otteita kirjasta "Suur-Ulvilan historia I"

 

Villilän säterin synty ja Jordan-suvun pesiytyminen Nakkilaan tapahtui samoin autioitumisen jälkeen. V. 1638 annettiin Villilän kolme taloa Norrköpingin päätöksen ehdoilla Savonlinnan läänin maaherralle eversti Mikael von Jordanille. Kartano nautti säterivapautta vuodesta 1639. Everstin puoliso Kristiina von Munckhoven hoiti tiloja vuoden 1670 vaiheille, jolloin ne siirtyivät kornetti Magnus Jordanille. Hän oli naimisissa Lyttylän omistajan tyttären Elisabet Enesköldin kanssa. Kartano perustettiin 1682 - 1683 ja muodostettiin 1722 säteriratsutilaksi, joka ostettiin perinnöksi 1831. Jordan-suku säilyi Villilässä vuoteen 1788, jolloin kartano siirtyi Kokemäen rovastille Kustaa Avellanille. Hänen suvullaan se pysyi vuoteen 1888.

 

Samanlainen historia on ollut Lyttylällä, koska se v. 1614 voitiin antaa naapuritiloineen Kellahden puolella ratsumestari Otto Johann Grothusenille Norrköpingin päätöksen ehdoilla. Hänen tyttärensä Elisabet oli naimisissa kamreeri Engelbrekt Niilonpoika Enesköldin kanssa. Tälle pariskunnalle Lyttylä joutui 1650-luvulla. Enesköld-suku piti sitä 1800-luvun alkuun asti.

 

Villilän herra Mikael von Jordan kuoli v. 1652 ja määräsi testamentissaan, että hänen vaimonsa Kristiinan jälkeen hänen suomalaiset tilansa joutuisivat jakoon nuorempien poikien kesken. Tällöin joutui ainakin kaksi Leistilän tilaa Magnus Jordanin haltuun, ja näistä muodostui 1670-luvulla Yrjälän eli Lindin kartano (eli Leistilän säteri). Se nautti säterivapautta vuosiin 1682 - 1683, mutta peruutuksessa se muodostettiin säteriratsutilaksi. Näin Yrjälästä muodostui tämän Jordan-suvun haaran asuinkartano. 1750-luvulla se jaettiin kahtia ja ostettiin perinnöksi 1763. Magnus Jordanin tytär Eeva oli solminut avioliiton Porin kaupungin tullimiehen Gabriel Rydénin kanssa, ja näiden poika Kustaa oli viimeinen jakamattoman Yrjälän isäntä.

 

Jordanien asettuminen Nakkilan puoleen näyttää tapahtuneen enemmittä prosesseitta. Mutta kun oli useampia kotkia samalla saaliilla, syntyi riitoja, ja Jordanit riitelivät Anolan omistajan Juho Kurjen kanssa rajoista, etenkin Porrasalhon niitystä. Jokin riita lienee ollut lähtökohtana sille, että 1639 eversti Mikael Jordan ja rouva Margareeta Fincke pyysivät Leistilän pellon jakoa. Kun Villilän säteriä muodostettiin, ei kysytty oikeutta vaan ainoastaan lakia, koskapa 1654 ilmenee Jordanin ottaneen Heikki Simonpoika Hurun talosta säteriinsä 1/2 äyrin edestä peltoja sekä niittyjä ja lisäksi 1 äyrin yhteen tattaralaiseen ja yhteen leistiläläiseen taloon. Hurulla oli jäljellä 2 1/2 äyriä ja hänen täytyi maksaa kymmenyksiä 3 3/4 äyristä. Se, että Leistilän Antti Heikinpoika Huovari 1678 oli kiivastuneena sanonut Magnus Jordania perkeleeksi, oli varmasti yhtä vilpitöntä kuin juopuneen hyveläläisen toteamus, että Noormarkussa häärännyt Gotthardt Zechler oli kelmi. Kun näistä puheista varmasti joutui maksamaan tai alttiiksi aatelin kostolle, ei talonpoikien sisimpiä ajatuksia useasti näy tuomiokirjoissa eikä muissakaan lähteissä. Valitettavasti 1660-luvun eli aatelisvallan huippukauden tuomiokirjat puuttuvat.

 

Jo 1654 Jordanin kirjanpitäjä Daavid Perttelinpoika valitti lampuoti Erkki Olavinpojan niskoittelevan verojen maksussa, mutta erityisesti 1670- ja 1680-lukujen vaihteessa oli Jordaneilla paljon riitoja talonpoikien kanssa. Kesällä 1679 vänrikki Aksel Jordan väitti useampien kylväneen tattaralaisen Mikko Erkinpoika Knihdin talon peltoja salaa Jordanilta, joka oli oikea maanomistaja. Nyt vannotettiin, ettei kukaan saanut koskea hänen satoonsa, ennen kuin Jordan oli ottanut saatavansa, koska talonpoika oli Jordanille velkaa. Samaan aikaan moitti Magnus Jordan, että Olavi Heikinpoika Markkula Leistilästä oli ennen aikojaan lähtenyt Jordanin tilalta, jota hän oli neljä vuotta viljellyt verovapaana. Hän vaati nyt veroja näiltä vuosilta. Mutta Olavi kertoi, että Jordan oli karkoittanut hänet talosta sopimuksen vastaisesti ja liitti (satte) hänet säteriinsä, missä hän oli ollut puolentoista vuoden ajan. Kun hän huomasi Jordanin aikovan panna hänet ratsumieheksi muiden edestä, hän lähti pois koko säteristä ja jätti jälkeensä erilaista tavaraa. Käräjillä Jordanin kanne tuomittiin arvottomaksi, koska hän oli rikkonut sopimuksen, mutta parseliensa osalta Olavi Heikinpoika joutui vetoamaan korkeampaan oikeusasteeseen. Jordanin menettelylinja oli tässä se, että talon tultua kuntoon ennen vapaavuosien päättymistä viljelijä karkoitettiin, jotta Jordan saisi hyödyn, ja että vääryyttä kärsineestä päästäisiin, piti hänet lähettää sotaan. V. 1682 Tattaran Riitta Matintytär valitti samaisen herran tahtovan karkoittaa hänet talostaan, mitä hän oli pitänyt miehensä sotaanlähdön jälkeen. Herra oli korjannut 8 vuoden ajan heinät talon enimmiltä niityiltä. Jordan syytti puolestaan vaimoa huonosta talonpidosta ja niskoittelusta veronmaksussa. Riitapuolten välille määrättiin selvitystä, mutta tulosta ei tunneta. Sotilaan vaimo Ursa Eskontytär sai työstään oikeuden päätöksellä hyvitystä, kun Aksel Jordan oli ottanut hänet lampuodiksi Mikonpäivän aikaan 1689, mutta ajanut hänet pois 5 viikkoa kynttilänpäivän jälkeen ja ottanut sijaan toisen. Sopimuksen rikkomisesta ei aatelisherraa taaskaan rangaistu. - Maanhaalinnastaan huolimatta Jordanit olivat rahapulassa, kuten monet muut aateliset, sillä 1680-luvulla velkojat kävivät heidän kimppuunsa. Magnus Jordan oli lainannut jopa kälyltään Maria Enesköldiltä pari kultaista rannerengasta, jotka oli pantannut 200 kuparitaalarista, ja v:n 1674 lopussa hän oli lainannut Gabriel Arctopolitanukselta 1000 kuparitaalaria, jonka korkoina olivat hänen rälssitilastaan Leistilässä tulevat 27 hopeataalarin verot. Kun leski 1682 vaati pääomaa, Jordan luovutti Nakkilan ratsutilansa veron, joka varmoine ja ylimääräisine veroineen oli 66 kuparitaalaria. Vielä 1691 velkaa oli yli 500 taalaria maksamatta.

 

V. 1658 tahtoi rouva Katariina Munckhoven paloapua palaneesta säteristään. "Niin vastasi siihen rahvas, etteivät he tahtoneet tietää mitään semmoisesta avustuksesta hänelle tai sitä harkita, koska säteri ei ollut pitänyt tapanaan maksaa tätä ennen paloapua". Tuomiokirjat eivät kerro, jäikö asia tähän. Kun 1685 paloi Lyttylän kartano ja 1690 - 1691 talvella Pietniemen kartano, niin molemmille tuomittiin lokakuussa 1691 paloapu koko kihlakunnasta, ja Lyttylän omistaja ratsumestari Kustaa Enesköld velvoitettiin tästä alkaen itse maksamaan paloapua. Lyttylän herrat eivät siis ainakaan olleet paloapua maksaneet, mutta olivat sitä Munckhovenin tavoin pyytämässä, kun hätä tuli. Asenne, että yhteiskunta oli olemassa aatelistoa varten, näkyy paloapukysymyksessä sangen selvästi.

 

V. 1655 oli rouva Katariina Munckhoven koettanut pestata piiakseen tuorsniemeläistä Anna Juhontytärtä ja työntänyt hänen käsiinsä pestirahaksi 24 äyriä. Mutta tyttö pani rahat ikkunalle, ja kun myös todettiin, ettei hän ollut nauttinut talon ruokaa eikä juomaa, rouva jäi piiatta, vaikka yritti käräjillä väittää pestanneensa hänet.

 

Taloudellisia vaikeuksia kokenut Magnus Jordan oli lainannut kälyltään Maria Enesköldiltä parin yli 6 luodin painoisia rannerenkaita, jotka oli pantannut 200 kuparitaalarista. Elisabet Enesköld oli saanut Eurajoen emänniltä kaiketi pantiksi kaksi hopeaesinettä, jotka hän puolestaan antoi pois viljaa vastaan nälkävuonna. V. 1674 oli Magnus Jordan lainannut kirkkoherra Gabriel Arctopolitanukselta 1000 kuparitaalaria, minkä korkona oli Jordanin rälssitiloista Leistilässä kertyvä 27 taalarin 14 äyrin 21 11/15 denningin vero hopearahassa. Majuri Hans Ram oli v. 1656 velkaa turkulaiselle mestari Juhana Gråålle 876 taalaria. Tämmöisiin summiin eivät tavalliset talolliset voineet päästä, koska niin laajoiksi paisuneet velat edellyttivät jo laajaa taloutta. Talolliset lainailivat keskenään vilja- tai muita ruokatavaraeriä ja vähäisehköjä summia. Kuitenkin velka voi kasvaa satoihin taalareihin, jos esim. toinen suoritti tilan puolesta ratsupalveluksen, kuten Engelbrekt Niilonpoika Toukarin isännän puolesta, joka menetti talonsa hänelle 310 taalarin velasta. Haistilan isäntä Jaakko Jaakonpoika oli myös ehtinyt eläissään tehdä niin suuret velat, että ne olivat kuollessa omaisuutta suuremmat eli varmasti satoja taalareita. Kesällä 1670 leski julistettiin vapaaksi velkojain vaateista.

 

Rahalainojen korko vaihteli melkoisesti. Luultavasti yleisin korko oli 6 - 8 prosentin tienoilla. Katariina Falkenkloulla oli v. 1670 laina 10 % :n korolla, mutta hän oli joutunut kiskurin kynsiin, sillä Aksel Jordanin velkajutussa 1677 korko laskettiin 8 % :n, Johan Enesköldin tapauksessa 1684 samoin 8 % :n ja Giersin jutussa 1703 6 % :n mukaan.

 

Nimismiehyys pyrki aivan 1600-luvun loppuun asti vaihtumaan. Erityinen tunnustus täytyy antaa Antti Laurinpojan leskelle Elsalle, joka jaksoi naisihmisenä kestää nimismiehen niskoilla olevat kyyti- ja kestitysvaivat. Tomerasti hän myös ilmiantoi käräjillä kaikki siveellisyysrikkomuksiin syyllistyneet, vaikkapa osapuolena olisi sitten ollut itse Magnus Jordan.

 

Kyydityksestä oli tullut sellainen riesa, "että sen vuoksi osa talonpojista on joutunut aivan autioiksi, kun heiltä vielä kruununveroina ja saatavina erityisesti kolmena hallavuonna, jotka Jumala paratkoon kaikille tiettävästi on koettu, on kerta kaikkiaan riistetty heidän vetojuhtansa, lehmänsä ja vähäiset lampaansa ja pikkukarjansa ynnä kaikki muu, mitä heillä varastossa oli, minkä vuoksi osa kulkee surkeasti kerjuulla saadakseen ravintonsa ja elatuksensa, mistä Jumala heitä armollisesti armahtakoon, kun he nyt eivät omista yhtään mitään, ei lehmää eikä sikaa, ja kun niitten talollisten, jotka vielä ovat maksukykyisiä, epäilemättä täytyy joutua yhtä autioiksi kuin jo nyt köyhyydessä elävät, kun koko pitäjässä ei ole käytettävissä kuin 45 hevosta kyytimatkoihin, koska miltei koko pitäjä on annettu rälssiksi"… kuten esim. Mikael Jordanille, joka ei koskaan antanut talonpoikiensa suorittaa kyytimatkoja. Kyyditysrasitus on muodostunut kohtuuttomaksi tällä seudulla, minkä lävitse johti muuan Suomen tärkeimmistä kulkuväylistä.

 

Värikkäin siltavouti oli epäilemättä Simo Juhananpoika, joka haali itselleen myös jahtivoudin sekä Haistilan lautturin toimet. Esiintyipä hän käräjillä nimismiehen puolesta yleisenä syyttäjänä v. 1691. V. 1693 hän oli Magnus Jordanin takaajana, kun tämä lainasi Sunniemestä viljaa.

 

Suuret nälkävuodet ja Pohjan sota

 

Vaikein koettelemusten kausi, mikä Suomen kansalla koskaan on ollut, aikoi suurista nälkävuosista 1690-luvulta ja jatkui suuren Pohjan sodan kaksikymmenvuotisen kauden 1720-luvun alkuun asti. Sodan aikana koettiin Suomessa ns. isoviha, pitkäaikainen venäläismiehitys, joka etenkin alkuvaiheessaan kovasti koetteli väestön kestokykyä.

 

Suurten nälkävuosien kausi merkitsi Ulvilan pitäjässäkin ankaria koettelemuksia. Vuosina 1693 - 1696 vallitsivat poikkeukselliset ja erityisen tuhoisat säät. Niiden seurauksena liikakansoittuneeseen maahan tuli nälänhätä, joka seuraamusilmiöineen vei hautaan ehkä kolmasosan koko Suomen väestöstä. Kesällä 1693 kadon aiheutti pitkällinen kuivuus ja kylmyys. Näitä valitti suolistolainen lampuoti pyytäessään todistusta käräjiltä; kylmyys oli tärvellyt rukiin, kuivuus ohran, herneet ja nauriit. Lampuoti valitti hyvin vähän jäävän jäljelle, kun hän maksaisi kaikki eri kappansa. Viisi Ravanin taloa toi myös käräjillä ilmi kokemansa kadon; se lienee ollut Ulvilan pitäjässä yleinen, koska mm. Magnus Jordan joutui lainaamaan Sunniemestä ruista ja kauraa. Kihlakunnan valtiopäivävalituksessa sanotaan, että kato oli pakottanut lainaamaan rukiin siemenen, ja augmenttitalolliset pyysivät, ettei heinän ja viljan verotusarvoja nostettaisi, koska sato oli menetetty.

 

V i l I i I ä n kartanossa koettiin 1600-luvulla monenlaista, mm. se reduktiota ajatellen tärkeä seikka, että maaherra Mikael Jordanin leski Kristiina van Munckhoven meni naimisiin miesvainajansa kirjurin Daavid Perttelinpojan kanssa menettäen siksi rälssioikeutensa. Reduktiossa Villilä peruutettiin kruunulle, mutta Jordanit säilyttivät asumisoikeutensa. Villilän isäntinä 1700-luvulla olivat ainakin ratsumestari Juhana Jordan ja kornetti Juhana Henrik Jordan (1737 - 1786). Tämän pojat Aadolf ja Kaarle myivät kartanon 1788 Kokemäen rovastille Kustaa Avellanille, joka osti sen perinnöksi 1831. Rovastin kuoltua Villilää hallitsi hänen leskensä Loviisa Brander 1832 - 1845 sekä hänen jälkeensä Ala-Satakunnan kihlakunnan tuomari laamanni Kaarle Fredrik Avellan 1845 - 1885. Tuomari Avellanin aikana Villilä oli monella tapaa merkittävä nakkilalaisten yhteisten yritysten kannalta tuomarin asettaessa juridiset tietonsa nakkilalaisten käyttöön.

 

Kun laillista kauppaa yritettiin purkaa asumisoikeuden säilyttämiseksi, niin sitä suuremmalla syyllä talollinen puolsi oikeuksiaan silloin, kun ne joutuivat muuten uhatuiksi. Esimerkiksi kesäkuun 1681 käräjillä luutnantti Magnus Jordan pyysi, että Eerikki Antinpoika karkoitettaisiin Leistilässä olevalta tilaltaan, jonka puolesta Jordan oli saanut oikeuden varustaa ratsumiehen ja joka oli vielä velkaa puolet vuoden 1680 verosta. Mutta Erkki vastasi maksaneensa osan veroista voudille, vaikkei ollut vielä saanut kuittia. Hän viittasi siihen, että hänellä oli tilaan perintöoikeus, minkä hän osoitti 8.3.1581 päivätyllä Marketta Olavintyttären todistuksella, jonka mukaan Marketta oli luovuttanut vanhemmilta saamansa perinnön sisarentyttärelleen Kirstille ja tämän miehelle Sippo Eskonpojalle, jotka ilmeisesti olivat Erkin esivanhempia. Oikeus ei suostunutkaan Jordanin vaateeseen vaan päätti, että tila pysyisi Erkki Antinpojalla niin kauan kuin hän hoitaisi vuotuiset maksunsa. Jotain hämärää menettelyä lienee ollut Olavi Yrjönpoika Jaakolan asiassa, kun hänen tilansa lähinnä voudin toimesta luovutettiin Kukonharjan Matti Krusille.

 

 

Otteita kirjoista "Satakunta - Kotiseutututkimuksia I, III ja V"

 

V i l l i l ä (asiakirjoissa myöskin Villeby), joka tätä nykyä on 1 7/12 manttaalin säterirustholli, lienee saanut alkunsa vuoden 1451:n jälkeen. Kokemäen kartanolla oli näet näihin aikoihin Leistilän kylän alueella Ulvilassa niitty, jonka se metsälohkoa vastaan antoi Kokemäen Villiön kylän asukkaille. Nämä perustivat tänne torpan, joka lienee ollut Villilän säterin alkuna. Kun Villilä myöhemmin asiakirjoissa esiintyy, on siinä kolme verotilaa, joista yhtä ainakin, v. 1540, asui eräs Olavi Ville. Vielä v. 1590 puhutaan Villilässä ainoastaan verotiloista. Tammikuun 15 p:nä 1638 annettiin Villilä Norrköpingin kokouksen ehdoilla Savonlinnan läänin maaherralle Mikael von Jordanille, Lahden ja Kollolan herralle. Tämä kuoli joulukuussa 1652 ja haudattiin Rauman kirkkoon. Testamentissaan hän määräsi vanhemmille pojilleen Ruotsissa olevat tilansa. Suomessa sijaitsevia tiloja saisi kuolemaansa asti hallita hänen leskensä Kristina van Monkhoven, mutta piti näiden sittemmin joutua nuoremmille pojille. Tyttärien piti saada irtaimisto ja melkoiset myötäjäiset. Tästä päättäen hoiti siis miehensä kuoleman jälkeen Villilää Kristina van Monkhoven. Tämä meni kuitenkin jälkeen vuoden 1660 naimisiin miesvainajansa kirjurin Taavetti Perttulinpojan kanssa, josta sittemmin tuli Uudenkaupungin pormestari. Koska tämä ei ollut rälssimies, menetti Kristina van Monkhoven itsekin nyt rälssioikeutensa. Turun maaherra Eerik von der Linde otti häneltä pois hänen omaisuutensa ja antoi saarnatuolista kieltää, ettei hän saisi mennä hoviin valittamaan puutettaan. Tämän menettelyn johdosta vaadittiin v. 1662 maaherralta selitystä. Kristina van Monkhoven näkyy kuolleen ennen vuotta 1674. Isänsä testamentin määräysten nojalla jakoivat siis hänen nuoremmat poikansa Suomessa sijaitsevat tilat. Tällöin joutui VilliIä kornetti Aksel Jordanille, joka oli nainut Elisabet Eneskiöldin, Lyttylän omistajan, Engelbrekt Eneskiöldin tyttären. Reduktsionissa Villilä ensin peruutettiin vuoden 1682:n verolla, mutta annettiin v. 1683 reduktsionikomissionin päätöksen nojalla takaisin Aksel Jordanille asuttavaksi. Tämä ei kuitenkaan tähän päätökseen ajoissa hankkinut kuninkaan vahvistusta ja tila peruutettiin uudestaan vuoden 1683:n verolla, mutta annettiin elokuun 18 p:nä 1684 kuninkaallisen kirjeen kautta Aksel Jordanille ja hänen puolisolleen elinajaksi viljeltäväksi. Aksel Jordanin kuoltua v. 1706 joutui Villilä hänen poikansa ratsumestari Juhana Jordanin (puoliso: Helena Hevo) haltuun. Kun tämä v. 1737 kuoli, tuli Villilän omistajaksi hänen poikansa kornetti Juhana Henrik Jordan. Tämä oli nainut Porin pormestarin Pietari Stålfootin tyttären Maria Stålfootin (k. 1810). Isänsä kuoleman jälkeen v. 1786 perivät Villilän hänen poikansa kapteeni Aadolf Erland Jordan (k. 1808) (puoliso: Anna Kristina Wennström, k. 1826) ja ylioppilas Kaarle Kustaa Jordan (k. 1802) (puoliso: Anna Katarina Giers, k. 1837). Nämä myivät v. 1788 rusthollin Kokemäen rovastille Kustaa Avellanille, joka heinäkuun 29 p:nä 1831 osti sen perinnöksi.

 

          Tammikuun 15 p:nä 1638 annettiin Norrköpingin kokouksen ehdoilla yksi, 1 1/2 manttaalin suuruinen, L a m m a i s t e n (asiakirjoissa myös Lammais, Lammas) tila Savonlinnan läänin maaherralle Mikael von Jordanille (Ks. Villilää). Reduktsionissa tämä tila peruutettiin hänen perillisiltään.

 

          Y r j ä l ä on Magnus Jordanin ent. säteri. Asujan tytär Eeva Juliana Jordan (s. 1681, k. 1758) naitiin v. 1699 Porin kaupungin tullimiehelle Gabriel Rydéenille, jota myöhemmin nimismieheksi kutsuttiin. Heidän poikansa Kustaa Rydéen viljeli vanhempiensa jälkeen koko säteriä.

 

          T a t t a r a n seitsemän tilaa annettiin tammik. 15 p. 1638 Norrköpingin kokouksen ehdoilla Savonlinnan läänin maaherralle eversti Mikael von Jordanille, Lahden ja Kollolan herralle. Jouluk. 3 p. 1652 laaditussa testamentissa määräsi tämä nuoremmille pojilleen Suomessa sijaitsevat tilansa, mutta hänen leskensä Kristina von Monkhovenin piti saada omistaa ne kuolemaansa asti. Viimemainittu kuoli ennen vuotta 1674 ja seuraavana vuonna mainitaan hänen poikiensa yhteisesti omistaneen Tattaran tilat.

 

 

Pormestari- ja valtiopäivämiesrettelöitä Raumalla 1660-luvun alkupuoliskolla

(Jalmari Jaakkola)

 

Mutta pormestari Jooseppi Jaakonpoika ei vieläkään kyllästynyt asiansa ajamiseen. Hän laati hovioikeudelle laajan valituskirjelmän. Määräyksellään 17 p:ltä maalisk. v. 1666 jätti hovioikeus asian erityisen läheteoikeuden käsiteltäväksi, asettaen sen puheenjohtajaksi lainlukijan Juhana Simunanpojan ja jäseniksi Uudenkaupungin raatimiehet Erland Håkaninpojan ja Antero Erikinpojan. Oikeus kokoontui 30 p:nä tammik. v. 1667 ja lopetti työnsä vasta 8 p:nä helmik. Noin 10 päivää sai tarmokas ja taitava Barbro-rouva nyt esittää ja puolustaa »sairastuneen» miehensä kaupungille tekemiä korvausvaatimuksia, ajaa ja todistella hänen kanteitaan Henrikki Pärttylinpoikaa vastaan vuoden 1664 valtiopäiville jätettyjen anomusehdotusten muuttamisesta samoinkuin pormestarin kanteita yksityisiä vihamiehiä, kuten esim. tappelutoverejaan Henrikki Tolvaista ja Johan Delfendalia vastaan. Suuria ei entisen pormestarin rouva kuitenkaan voittanut. Pormestarin kanteet kumottiin melkein järjestään ja häntä itseään sakotettiin maaherra Erik von der Linden kunnian loukkaamisesta. Nähtävästi Jooseppi Jaakonpoika ja hänen uskollinen Barbronsa tämän jälkeen tyytyivät kohtaloonsa. Yksityiselämän rauhassa, pääasiallisesti kaupankäyntiä harjoitellen, saivat he nyt tavoitella sitä onnea, jota eivät olleet julkisen elämän myrskyissä voineet saavuttaa. Yksi suuri ilo ja lohdutus entisellä pormestarinväellä kuitenkin oli kukistumisensa jälkeen. Kohta oli näet sortuva sen verivihollinen Delfendalkin voimakkaan ja intohimoiseen luonteensa houkutuksiin ja vieläpä merkillistä kyllä, rakkausseikkailuun.

Milloin, missä ja millä tavalla Delfendalin suhde [Magnuksen siskoon] Kristina Jordaniin - se oli hänen aatelisen mielitiettynsä nimi - alkoi, on tietymätöntä. Todennäköisesti se kuitenkin tapahtui Rauman seuraelämässä, johon Jordanit, miespuoliset kapakka- ja juomakunnissa, naispuoliset tanssiaisissa ja kutsuissa ilmeisesti innokkaasti ottivat osaa. Joka tapauksessa seuraukset tutustumisesta olivat tuhoisat: kummatkin asianomaiset näyttävät täydelleen hullaantuneen toisiinsa.

Tai mitäpä muutakaan todistaisi Delfendalin käytös esim. keväällä v. 1667. Hän lähtee 16 p:nä helmik. Raumalta Pohjanmaalle kahdella hevosella, joilla kummallakin on täysi kuorma rihkamatavaraa, ja lähettää jo 27 p. maalisk. renkinsä Porista kotiin ja tämän mukana ainoastaan yhden ketunnahan. Itse rientää hän ohi Rauman rakastajattarensa luokse ensin Turkuun ja sieltä yhdessä hänen kanssaan Helsinkiin, jossa viipyy kokonaista 7 viikkoa. Täältä palaa hän toimitettuaan lemmittynsä "vieraan väen" mukana ulkomaille kotiin vasta 15 p:nä toukok. taskussaan ainoastaan 6 hopeatalaria ja tekee tämän jälkeen parhaansa kiiruhtaakseen kaksin täyteen lastatuin laivoin Kristinansa luokse Danzigiin, josta jonkun ajan päästä putipuhtaana lyöttäytyy kotimatkalle. Vanha, naimisissa oleva, kitsas ja saatavistaan arka "kippari" näyttää todella menettäneen yhtä pian paatuneen porvarisielunsa kuin hänen rakastajattarensa aateliskunniansa.

Ja kaiken päälliseksi tuli asia sittenkin tunnetuksi! Delfendalin poikapuoli näkyy näet Danzigissa saaneen siitä vihiä ja ilmoittaneen salaisuuden kirjeellisesti äidillensä. Muuta ei tarvittukaan. Seikkailuista tiedetään kohta kaikkialla ja asianomaiset vedetään - koskapa toinen heistä on aatelinen - hovioikeuden tuomittaviksi.

Ja luonnollisesti alkavat nyt kaikenlaiset juorut kiertää pienessä yhteiskunnassa. Toisten kertoman mukaan Delfendal oli oikealla tavalla vihitty Kristina Jordaniin, toisten mukaan oli hän kääntynyt katoliseen oppiin j. n. e. Ja niin tukalaksi arvasi Delfendal itsekin asemansa, että hän syysmyöhällä v. 1669 kotiin palatessaan katsoi parhaaksi hankkia itselleen hovioikeuden turvakirjan solvauksia ja uhkauksia vastaan. Mutta liian vähän näytti sekin häntä suojelevan. Heti kaupunkiin tultuaan kohdeltiin häntä kuin todellista vankia. Jo toisena päivänä Delfendalin saapumisen jälkeen lähetti nim. istuva raastuvanoikeus kokonaista neljä lähetystöä tiedustelemaan, kuinka hän on päässyt irti rakastajattarestaan, millä oikeudella hän kulkee vapaasti paikasta toiseen ja muuta samanlaista. Vasta viimeiselle Delfendal, itsepäisyydelleen uskollisena, esittää turvakirjansa, jonka pääsisältö ajan tavan mukaan merkitään päivän tuomiokirjaan.

Vielä vähemmän kunnioittivat hovioikeuden turvakirjaa ne, joita asia lähinnä koski. Varsinkin koetti Delfendalin vaimo Anna Sonck, jota Delfendal ehkä syystäkin piti mustasukkaisena, kaikella tavalla tehdä entisen puolisonsa elämän sietämättömäksi. Ehtymättömällä voimalla sätti hän Delfendalin asianajajan kertomuksen mukaan tätä kaikkialla missä vain sopi, milloin kadulla, milloin raastuvassa vieläpä matkalla joulukirkkoonkin.

Anna Sonckin aikaansaamaa häväistystä tuntuvampi ja voimakkaampi oli kuitenkin se mielenosoitus, jonka asianosaisten miespuoliset sukulaiset järjestivät neljänneksi joulupäiväksi v. 1669. Alun siihen teki Lahden herra Mikael [Eberhard] Jordan tullen suurella huudolla ja metelillä entisen Östenin talon portille ja rytkyttäen sitä siksi, kunnes omat sisaret väkisin saivat hänen luopumaan yrityksestään. Hänen astuttuaan rekeensä jatkoivat Delfendalin poikapuoli Henrikki Sonck ja Anna Sonckin vävy Henrikki Toivainen näytelmää hekin haukkuen ja huutaen rytyyttämällä porttia ja kutsumalla Delfendalia esiin. Delfendal, joka kieltämättä jo muulloinkin oli osoittanut miehuutta ja kylmäverisyyttä, ei vastustajiaan kartakkaan. Hän nousee yövuoteeltaan, ottaa pistoolinsa, asettuu portille ja lupaa pitää ahdistajiensa jalat lämpiminä, jos jotain esivaltaa vielä on maassa. Nähdessään, että he kuitenkin olivat kokonaan suunniltaan, hän palaa sisään suljettuaan sitä ennen portin lähtiessään.

Kieltämättä hienosyisempi mies kuin Delfendal jo olisi jättänyt asiansa. Mutta myöntyminen oli tälle miehelle sekä koko aikakauden hengelle outoa samoinkuin vastoinkäyminen kannustimena ja karaistuksena. Turvakirjaansa vedoten hän senvuoksi valittaa vastustajiensa käytöstä sekä omaan maistraattiin, että Turun hovioikeuteen, joka jo 4. p:nä tammik. v. 1670 antaakin asiassa päätöksen, ottaa Delfendalin erikoiseen suojelukseensa ja vaatii pormestarilta sekä raadilta selitystä. Mutta paljoa ei uusikaan suojeluskirja häntä enää auttanut. Uusi raskas ilmianto oli joko papiston tai yksityisten vihamiesten taholta tehty hovioikeudelle, sikäli kuin voimme päätellä toisesta 31 p:nä tammik. samana vuonna annetusta hovioikeuden päätöksestä. Siinä moititaan Delfendalia ankarin sanoin ja rangaistusta uhkaamalla siitä, "että hän joulujuhlana, seurakunnalle erikoiseksi pahennukseksi oli ei ainoastaan ajanut hevosineen ja rekineen kirkkopihalle ja kirkonrappujen eteen, vaan vielä astunut erääseen parhaista kauppiaspenkeistä", ja käsketään asianomaisten tarkoin varomaan, ettei moinen esiintyminen ja "yksinkertaisten enempi pahentaminen" enää uusiintuisi.

Paljon "pahentamisen tilaisuutta" miespoloisella ei tämän jälkeen ollutkaan. Vainoa ja vastoinkäymistä kohtaa ja näkee hän askel askeleelta. Ennen 9 p. helmik. v. 1670 on hän taas lähettänyt hovioikeudelle valituksen tällä kerralla Rauman kaupungin raatimiesten puolueellisuudesta. 22 p. maalisk. samana vuonna määrättiin hänet maksamaan vaimolleen Danzigiin matkalla tuhlatut laivat 3500 talarilla. Ja huhtik. 30 p:nä tuomittiin hänen mielitiettynsä Kristina Jordan 80 talarin rahasakkoon ja ikuiseen maanpakolaisuuteen. Vaikka Delfendalin nimi vielä tämän jälkeenkin esiintyy, oli hän Rauman yleisessä elämässä kieltämättä entiseen vaikutusvaltaansa ja mahtavuuteensa nähden tästä lähtien kuollut mies. Miten ja missä hänen viimeiset vuotensa kuluivat ja missä hänen levoton henkensä sai rauhan, ei ole tarkkaan tiedossamme. Mutta ainakin jo v. 1681 on hänen nimensä edelle eräässä omistusriidassa lisätty vanhan ajan kaunis, unhoitusta ja anteeksiantoa kuvaava sana "autuas".

 

 

Otteita kirjasta "Suomen kirkot (Rauman rovastikunta I - Rauman kirkot)"

 

Keskiaikaiset veistokset

 

Alttarikaappi on todennäköisesti preussilaista työtä 1440-luvun tienoilta. Kolmiosainen kaappi (350 x 152 cm) on tehty havupuulaudoista, listat ja katokset tammesta sekä veistokset lehtipuusta, luultavasti lehmuksesta. Kaapin lahjoitti viimeistään vuonna 1629 eversti Michael Jordan, joka lienee tuonut sen mukanaan Preussista. Hän myös kustansi alttarikaapin korjauksen, josta tehty merkintä on kaapin vasemman oven alaosan reunassa.

Alttarikaappi korvattiin vuonna 1752 Ehtoollisen asettamista esittävällä alttaritaululla ja sijoitettiin kolmeen osaan hajoitettuna alttarin eteläpuolelle. Kirkon restauroinnin yhteydessä vuonna 1891 alttarikaappi poistettiin kirkosta ja siirrettiin myöhemmin Rauman museoon, josta se palautettiin restauroituna kirkkoon vuonna 1976.

 

Kalkit

 

Vuonna 1641 suoritetussa kalustotarkastuksessa mainitaan Michael Jordanin lahjoittama kullattu kalkki ja pateeni, jotka hän oli teettänyt vuonna 1630 ciboriumista. Lisäksi kirkossa oli vanhastaan ollut kullattu sekä kultaamaton kalkki ja pateeni. Niistä kultaamaton kalusto todettiin vuonna 1697 palaneeksi. Vuonna 1686 korjattiin rikkonainen kalkki Tukholmassa ja "vanhan kirkon" kalkkia korjattiin vuonna 1707.

 

Alttarivaatteet

 

Varhaisimmat tiedot alttarivaatteista ovat kalustoluettelosta vuodelta 1641. Siinä mainitaan eversti Michael Jordanin edellisenä vuonna lahjoittama mustasta sametista tehty alttariverho. Se poistettiin käytöstä jo ennen vuotta 1697.

 

Kalkkiliinat

 

Kirkossa oli 1600-luvulla vain kaksi kalkkiliinaa: toisen oli lahjoittanut eversti Jordan vuonna 1640 ja toisen nokkospalttinaisen porvari Abraham Hult vuonna 1675. Jordanin liina oli vihreää taftia ja sen keskellä oli hopea- ja silkkilangoin kirjottu krusifiksi ja kulmissa kullalla kirjailtuja venäläisiä kirjaimia. Todennäköisesti sotasaaliina tuotu liina oli kirkossa vielä 1888.

 

Messukasukat

 

Varhaisin tieto messukasukoista on Henrik Klasson Djäknin vuonna 1449 päivätyssä testamentissa, jossa hän lupaa Pyhän Fransiskuksen veljille messukasukan. Vuonna 1641 kirkossa oli kuorikaavun lisäksi kaksi jo vanhastaan kirkkoon kuulunutta kasukkaa, joista toinen oli taivaansinistä samettia ja toinen vihreää villakamlottia, sekä eversti Michael Jordanin lahjoittama vihreä samettikasukka, jossa oli helmikirjonta- ja kultalankakoristelua.  (Rauman kaupungin historia II:n mukaan "Eversti Jordan lahjoitti kirkolle myöskin vihreästä pienikukkaisesta silkkisametista valmistetun, hänen ja hänen puolisonsa nimikirjaimilla (M. J. ja C. M.) ja sukuvaakunoilla sekä runsaalla helmi- ja silkkikirjailulla koristetun messukasukan.")

Vuonna 1697 mainitaan vain eversti Jordanin kasukka sekä hänen poikansa, majoitusmestari Adolph Ernst Jordanin avioliittonsa kunniaksi vuonna 1666 lahjoittama ristikoristeinen kultakangaskasukka. Se saattoi olla Sven Melleniuksen vuonna 1772 mainitsema punainen kultakankainen kasukka, jonka selkäkoristeena oli erivärisin silkkilangoin kirjottu iso risti.

Eversti Jordanin lahjoittaman, leikatusta sametista tehdyn ruusunpunaisen kasukan kangas on 1600-luvun alussa muotiin tullutta italialaista tai espanjalaista vaaleapohjaista samettia. Sen kuosi koostuu pareittain erisuuntaisista pienistä kukkariveistä. Selkäpuolella (pit. 115 cm) on leveä reunoihin yltävä vaaleankeltaisesta silkkikankaasta ommeltu risti. Ristin ja kasukan reunassa on kapea kultanauha. Vuori on vihreää palttinaa. Etupuolelle (pit. 70 cm) on kirjottu kultanauhalla katkokaaren alapuolelle Kristuksen monogrammi IHS sekä lahjoitusvuosi 1643. Selkäristin poikkiorren alapuolelle on kirjottu kultanauhasta Michael Jordanin ja hänen puolisonsa Christina van Monkhovenin nimikirjaimet MI ja CM sekä valkeasta silkkikankaasta leikatut hopeanauhan reunustamat vaakunat: miekkaa pitelevä käsi ja merihevonen. Kankaasta oli alkuaan valmistettu eversti Jordanin pönkkähousut, jotka vanhanaikaisiksi tultuaan ommeltiin kasukaksi.

 

 

Puolisot:

¤¤ 1) van Monkhoven (Mönnichhofen), Christina k. 1672?, haudattu 25.03.1672 Rauman kirkko. (Aatelinen). Vihitty 14.02.1630 Tukholma.

 

Isä: van Monkhoven (Mönnichhofen), Jan k. elok. 1614 Venäjä, Gdov. Kenraalikuvernööri (aatelinen).  Katso tiedot Jordan-taulujen lopusta!

Äiti: von Ulfsten (von Ulfft), Vendelina k. 1631 jälk. (aatelinen).

 

Christina van Monkhoven oli Uplannin ratsuväen komentajan kenraalimajuri Jan van Monkhovenin (till Noor) ja Wendelina von Ulfftin tytär. Hänen isänsä oli asettunut Ruotsin sotavoimien palvelukseen ja tullut Ruotsiin vuonna 1608 Brabantista Hollannista. Tytär Christina oli todennäköisesti syntynyt jo Brabantissa ja hän oli vain muutaman vuoden ikäinen, kun hänen isänsä kaatui taistelussa Audovan muureilla 10.9.1614. Christina vihittiin Tukholmassa avioliittoon 14.2.1630 eversti Mikael von Jordanin kanssa. Avioiduttuaan Christina muutti Suomeen silloiseen Lapin pitäjään emännöimään miehensä omistamaa Lahden säteriä Rauman lähelle. Rauman seurapiirielämä vilkastui.

 

Eversti Mikael von Jordan ja hänen vaimonsa Christina van Monkhoven olivat arvonsa tuntevia henkilöitä, joita piti kohdella heidän aatelissäätynsä mukaan. Pian Rauman kaupunki ja seurakunnan papisto saivat huomata saaneensa uusiksi naapureikseen henkilöitä, jotka osasivat pitää puolensa ja ajoivat omia etujaan. Eversti Jordan oli onnistunut ottamaan haltuunsa seurakunnalle kuuluneet Aikon ja Pihlauksen saaret. Hän oli häätänyt kaupunkilaiset vanhoilta hyviltä kala-apajilta saarten rannoilta. Kirkkoherra Gregorius Clementis Finno oli tehnyt Jordanin kanssa seurakunnan kannalta epäedullisen vaihtokaupan. Tästä alkoi pitkällinen riita saarten omistuksesta, jonka Jordan lopulta voitti.

 

Christina van Monkhovenin aviomies eversti Mikael von Jordan oli jo 1600-luvun alkupuolella perustanut Rauman seudulle ensimmäiset torpat. Vuoden 1669 maakirjan mukaan Jordanin torpiksi oli merkitty Nurmes, Kappelinkorva, Pyypää ja Aikko.

 

Eversti Jordanin kuoltua vuonna 1652 Christina sai testamentin määräyksen mukaan elinikäisen hallintaoikeuden kaikkiin Suomessa oleviin Jordanin tiluksiin. Lisäksi hän hallitsi isänsä perintönä sukuun tulleita Malman tiloja Ruotsissa. Christina van Monkhovenista oli tullut vaikutusvaltainen nainen.

 

Christina van Monkhoven synnytti aviomiehelleen 13 lasta, jotka kaikki kasvoivat täysikasvuisiksi. Jokainen heidän seitsemästä pojastaan antautui isänsä esimerkin mukaan sotilasuralle, ja useimmat tyttäret avioituivat sotilashenkilöiden kanssa.

 

Leskeksi jäätyään kartanon rouva rupesi pelehtimään miehensä kirjurin David Bertilssonin kanssa. Tätä ei Rauman papisto suosiolla katsellut, ja se joutui huomauttamaan leskeä asiasta.

 

Kappalainen Olaus Leistenius oli 8.12.1656 anonut konsistorilta, että hänet nimitettäisiin Andreas Neocleanderin jälkeen Rauman kirkkoherraksi. Leistenius oli jo hankkinut itselleen Rauman seurakuntalaisten, pormestarin ja raadin suostumuksen ja saanut tuomiokapitulin kaikki äänet puolelleen, mutta häntä kehotettiin hankkimaan vielä Jordanin lesken Christina van Monkhovenin suositus ja ääni. Tämä määräys oli helpommin annettu kuin tehty. Leisteniuksen ja Lahden rouvan välit olivat poikki kappalaisen sekaannuttua Christinan ja hänen kirjurinsa suhteeseen. Lahden rouva ilmoitti huhtikuussa vuonna 1657 konsistorille, että Leistenius ei saa hänen suostumustaan, jos tämä ei tule itse sitä häneltä pyytämään ja osoita hänelle samaa nöyrää kunnioitusta kuin muutkin. Leistenius ei koskaan päässyt kirkkoherrana isoon pappilaan.

 

Ajan tavan mukaan rälssitalonpojat vapautettiin pelätyistä väenotoista. Pyrkijöitä rälssitalonpojiksi riitti. Eversti Jordan osasi käyttää tilannetta hyväkseen ottamalla lahjuksia, mistä hänet aikaisemmin toisissa olosuhteissa jo kertaalleen oli tuomittu kuolemaan, mutta sittemmin armahdettu. Korpraali Gustav Orre oli everstin eläessä antanut tälle yli kilon painoisen hopeakannun päästäkseen rälssitalonpojaksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, koska eversti Jordan yllättäen kuoli Tukholmassa. Orre saapui Lahden kartanoon vaatimaan kannuaan takaisin. Leskirouva ei kuitenkaan tiennyt asiasta mitään ja pyysi ratsukorpraalilta kirjallista näyttöä asiasta. Tästä Orre raivostui ja karjui: "Ehkä sinun kirjurisi, se konna, on pannut kannun juomalla menemään!" Syntyneessä sanaharkassa korpraali käytti rouvasta ja tämän kirjurista mitä törkeimpiä nimityksiä, jotka perustuivat tosiasioihin. Lopulta Orre tempaisi miekkansa tupesta ja saattoi kaikki läsnäolijat kauhun valtaan, Christina nosti kanteen kunnianloukkauksesta ja kotirauhan rikkomisesta. Asiakirjat eivät kuitenkaan kerro, saiko hän korvausta siitä, että Orre nimitti häntä huoraksi ja kiimaiseksi nartuksi.

 

Christina van Monkhoven hallitsi tiluksiaan miehensä kuoleman jälkeen. Hän oli varsin varakas nainen, mutta vuoden 1660 jälkeen hän erehtyi menemään avioliittoon David Bertilssonin kanssa, josta sittemmin tuli Uudenkaupungin pormestari. Päästäkseen naimisiin Lahden rouvan oli maksettava kirkolle 200 taalaria sakkoa pahennusta herättäneen elämäntapansa vuoksi. Kirkko kutsui sakkoa sovintorahaksi, mutta kirkonmiesten siveysohjeiden noudattaminen koitui Christinalle todella kalliiksi. David Bertilsson ei ollut rälssimies, ja nyt Christina van Monkhoven itsekin menetti rälssioikeutensa. Turun maaherra Erik von der Linde otti häneltä pois koko hänen omaisuutensa ja antoi kirkon "pöntöstä" kuuluttaa, ettei hän saa mennä hoviin valittamaan puutettaan. Kuulutuksesta maaherra joutui antamaan selityksen, mutta rälssioikeuksia Christina van Monkhoven ei saanut takaisin. Hän kuoli maaliskuussa 1672. Hänet haudattiin 25.3.1672 ensimmäisen aviomiehensä viereen Rauman luostarikirkkoon Jordanien sukuhautaan. Rälssitilat siirtyivät eversti Mikael von Jordanin tekemän viimeisen tahdon mukaisesti hänen poikiensa haltuun.  (Timo Kause)

 

Kristiina van Monchoven meni v. 1660 naimisiin miesvainajansa entisen kirjurin Taneli Pärttylinpojan kanssa, mutta hän sai maksaa kirkolle 200 talaria sakkoa pahennuksesta, minkä heidän vapaa suhteensa oli sitä ennen aiheuttanut.  Hän menetti tämän porvarillisen avioliittonsa takia myöskin rälssioikeutensa.  (Rauman kaupungin historia II)

 

Maaherra Mikael Jordanin leski Kristina van Monckhoven ja Helsingin pormestari Quirinus Groot riitelivät pormestarin edesmenneen veljen Fridrich Grootin tiloista.  (490. TKO 10.05.1655  -  Tietoja 1600-luvun turkulaisten sukulaisuussuhteista; Genos 3 - 2003)

 

 

Otteita Kaari Utrion kirjasta "Kalevalan tyttäret"

 

1600-luvun alussa asettui Lapin pitäjään lähelle Raumaa asumaan Liivinmaalta tullut Jordan-suku, jonka edesottamukset puhuttivat kunnon kaupunkilaisia samalla tavalla kuin muitten uusien sukujen puuhat muita ihmisiä muualla maassa. Ylhäisiä, tai ainakin itsensä ylhäiseksi kuvittelevia tulokkaita riitti lähes joka pitäjään. He puhuivat vierasta kieltä, useimmiten saksaa, käyttäytyivät kuin raivopäät, korskuivat kopeuttaan, tukistivat talonpoikaa, tuhlasivat ja tekivät valtavasti velkaa. Hidas suomalainen liinapää saattoi vain hölmistyneenä seurata tämän oudon rodun kiivasta menoa.

Eversti Michell Jordan tuli Savonlinnan maaherrana monen kaltaisensa tavoin kuuluksi verojen kiskonnasta. Hän saikin kasaan kohtalaisen omaisuuden, jonka hän testamentissaan jakoi siten, että hänen leskensä sai ikänsä nauttia suomalaisista tiloista, jotka armollisen rouvan kuoleman jälkeen piti jakaa nuorempien poikien kesken, kun taas kaksi vanhinta poikaa sai "ylettömän hurjuutensa" takia periä vain Ruotsissa sijaitsevaa omaisuutta. Tyttäret eivät saaneet palaakaan maata: heille jäi irtaimisto ja runsaat myötäjäiset.

Jordanin vaimo, kenraalintytär Kristina van Monkhoven, oli erinomaisesti täyttänyt velvollisuutensa: hoitanut kovalla kädellä miehensä maita ja synnyttänyt hänelle kolmetoista lasta. Kristiina-rouva, joka ei miehensä kuollessa enää ollut kovin nuori, löysi pian lohduttajan. Yleiseksi kauhistukseksi Kristiina-rouvan uusi rakkaus oli vainajan kirjuri Daniel Bertilsson, jonka kanssa rouvalla oli julkinen suhde. Kun Rauman kappalainen Olaus Leistenius puuttui asiaan, rouva kieltäytyi antamasta hänelle suositusta kirkkoherran virkaan.

Lopulta Kristina van Monkhovenin oli pakko mennä naimisiin rakastajansa kanssa. Sitä hän ei olisi varmasti halunnut tehdä, sillä naidessaan aatelittoman henkilön hän menetti oman rälssioikeutensa. Hänet määrättiin maksamaan sakkoja pitkäaikaisesta salavuoteudesta ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Daniel Bertilssonista tuli myöhemmin Uudenkaupungin pormestari, mutta silloin rouva Kristina oli jo kuollut maksettuaan kalliisti epäsäätyisestä lemmestään.

Jordanien lapset siirtyivät pikemminkin alas- kuin ylöspäin yhteiskunnallisilla askelmilla, mikä ei vähimmässäkään määrin hillinnyt heidän pöyhkeyttään. Yksi eversti Jordanin ja rouva Kristinan pojista mestattiin Turussa kaksinnaimisesta tuomittuna. Vuonna 1679 kaksi Jordan-sukuista rouvashenkilöä hämmästytti Rauman raastuvanoikeutta kutsumalla yleisestä tavasta poiketen todistajakseen Jumalan sijasta perkeleen. Toinen oli everstin ja rouva Kristinan tytär Anna Jordan, pahaisen luutnantin ikääntyvä leski, toinen hänen sisarensa Vendela, joka oli nainut Rauman koulumestarin Johannes Tykmanin.

Kaikkiaan neljä Jordanin tytärtä solmi aatelittoman avioliiton ja menetti näin rälssioikeutensa, samoin runsaat myötäjäisensä, joita veljet kieltäytyivät maksamasta näille kapteenien ja kirjurien vaimoille. Yksi Jordanin tyttäristä, Kristina, rakastui raumalaiseen porvariin Johan Delfendaliin, joka oli naimisissa rikkaan ja tarmokkaan porvarinlesken Anna Sonkin kanssa. Kristina Jordan ja Johan Delfendal tuomittiin sakkoihin ja maanpakoon, mutta armahdettiin myöhemmin. Järkähtämätön Anna Sonkki jatkoi liiketoimintaansa laivanvarustajana ja majatalonpitäjänä.

Rauman kirkkoherra Rajalenius vietteli eversti Jordanin pojantyttären Kristina Elisabet Jordanin. Purettua kihlausta puitiin Rauman raastuvanoikeudessa, jossa kirkkoherra ilmoitti yksinkertaisesti tulleensa toisiin ajatuksiin - mikä varmasti oli onneksi Kristina-neidille, sillä mies osoittautui väkivaltaiseksi juopoksi.

 

 

Lapset:

1) Johan s. jouluk. 1630, k. 1674 (tai 1673), haudattu Tenholan kirkko. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Syntyi Tukholmassa ja kastettiin siellä 5.12.1630, kun säädetyt yhdeksän kuukautta olivat kuluneet vanhempien vihkimisestä. Hän valmistui ylioppilaaksi Turusta vuonna 1646. Seuraavana vuonna Johan kirjoittautui Turun akatemiaan nimellä Johannes Michaelis Jordan. Hän antautui kuitenkin sotilasuralle ja palveli vänrikkinä Taalainmaan rykmentissä vuonna 1654. Pari vuotta myöhemmin hän oli kornetti.

Syy, miksi Mikael von Jordan teki poikansa Johanin perinnöttömäksi, ei ole tiedossa. Hän valitti isänsä epäoikeudenmukaisesta testamentista holhoushallitukselle, mutta tämä ilmoitti vuonna 1662, että päätös koskee myös häntä. Hän kuoli keväällä 1674 ja hänet on haudattu Tenholan kirkkoon. Johan oli naimisissa insinööri Johan Peter Kirsteniuksen ja Maria Filippina Welserin tyttären kanssa. Avioliitosta syntyi poika, joka haudattiin Raumalle jo 6.8.1672.  (Timo Kause)

2) Carl s. 1631? k. 16.04.1662 Turku, mestattu, haudattu 06.03.1664 Rauman Pyhän Ristin kirkko. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Hän valmistui ylioppilaaksi Turusta vuonna 1646 yhdessä veljensä Johanin kanssa. Opiskelu Turun akatemiassa alkoi seuraavana vuonna nimellä Carolus Jordan. Nuorena ylioppilaana Carl von Jordan lähti jatkamaan opintojaan Saksaan, jossa hän vietti railakasta elämää joutuen alaikäisenä naimisiin Verdenin papin tyttären Hedvig Bredekoun kanssa, joka synnytti hänelle kaksi lasta. Carlin isä ei hyväksynyt tätä avioliittoa ja julisti pojan tästä syystä ja ehkä muistakin syistä menettämään perintönsä. Avioelämässä vastaan tulleiden vaikeuksien jälkeen Carl pakkasi reppunsa ja palasi vähin äänin Suomeen. Täällä hän ajattelemattomasti solmi vuonna 1655 uuden avioliiton Ebba Flemingin kanssa, joka oli maaherra Herman Flemingin ja Anna Stubben tytär.

Vuonna 1656 selvisi Suomen oikeusviranomaisille hänen avioliittonsa Saksassa ja Carl von Jordan vangittiin kaksinnaimisesta ja heitettiin kalterien taakse Turun linnaan. Paikka tunnetaan vieläkin Jordanin vankityrmänä. Pitkällisen oikeudenkäynnin aikana Carl syytti sekä ensimmäistä että toista vaimoaan pahimmista mahdollisista rikoksista kuten noituudesta ja haureudesta. Hän väitti olleensa tolkuttomasti juovuksissa, kun hänet Bremenissä vihittiin. Väitteitään hän ei kuitenkaan pystynyt näyttämään toteen. Hän teki kaikkensa säilyttääkseen vapautensa ja henkensä. Vuonna 1657 kornetti Carl von Jordan kirjoitti kirjeen kenraaliluutnantti Gustav Hornille ja anoi tältä armoa sekä lupasi varustaa 12 hevosta kruunun palvelukseen, jos hänet vapautettaisiin. Turun hovioikeus tuomitsi hänet kuitenkin kuolemaan. Päätös vaati vielä Ruotsin valtaneuvoston vahvistuksen, koska kyseessä oli aatelista koskeva kuolemantuomio.

Oikeuskäsittely kesti vuosia ja välillä Carl vapautettiin ystävien asettamia huomattavia takauksia vastaan. Hän petti ystävänsä välittömästi päästyään ulos sellistä ja pakeni Tukholmaan, josta hänet uudelleen pidätettiin ja raahattiin kahleissa takaisin Turkuun.

Valtaneuvosto vahvisti Turun hovioikeuden päätöksen 2.3.1662 ja seuraavan kuun 14. päivänä tuomio pantiin täytäntöön. Carl von Jordan mestattiin julkisesti Turun torilla. Viimeiseen leposijaansa isänsä hautaan Rauman Pyhän Ristin kirkon kuoriin hänet saatettiin kaikkien kellojen soidessa. Avioliitosta Ebba Flemingin kanssa hänellä oli poika, joka kuitenkin kuoli ennen isän mestausta sekä tytär Märta, joka meni naimisiin kapteeni Gabriel Granfeltin kanssa. Saksassa olevista lapsista vain toinen oli elossa vuonna 1658.  (Timo Kause)

3) Gustav s. 07.10.1639 k. 27.03.1668 Ulvila. Korpraali.

Tämä lapsi on Timo Kausen "löytö"!

Hän syntyi 7.10.1639. Gustav palveli korpraalina Uudenmaan ratsuväkirykmentissä vuonna 1665. Hän kuoli naimattomana Villilän kartanossa Ulvilassa 27.3.1668 vain 28 vuoden ikäisenä. Hänet on haudattu Rauman Pyhän Ristin kirkon kuorissa olevaan sukuhautaan. Hänen vaakunansa on samassa kirkossa.  (Timo Kause)

4) Mikael Eberhard k. 10.11.1716 Raumo lf, Lahtis, haudattu 1716 Rauman Pyhän Ristin kirkko. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Hän omisti Lahden säterin ja avioliittonsa kautta myös Rohdaisten säterin Lapin pitäjässä. Hän palveli luutnanttina Turun ratsuväkirykmentissä 3.8.1677 ja osallistui taisteluihin Preussissa, mutta erosi palveluksesta 15.6.1679. Palattuaan Suomeen luutnantti Mikael Everhard von Jordan asui perintönä saamassaan Lahden kartanossa. Häntä kutsuttiin Lahden ja Rohdaisten herraksi.

Puolisona hänellä oli Anna Margaretha von Gertten, joka oli liivinmaalaisen everstiluutnantti Konrad von Gerttenin ja Margaretha von Schlippenbachin tytär.

Varallisuutta ja hyvinvointia pariskunnalla oli runsaasti, mutta heidän elämäänsä mahtui uskomattoman paljon surua. Heillä oli ainakin seitsemän lasta, mutta vain kaksi näistä varttui täysi-ikäiseksi. Kalman armoton koura ryösti heidän lapsensa yksi toisensa jälkeen. Tammikuun 3. päivänä 1689 haudattiin ensimmäinen lapsi ja vuoden kuluttua tammikuun 9. päivänä haudattiin samanaikaisesti kaksi lasta, joista toinen oli Mikael Everhardin veljen Adolf Ernst Jordanin lapsi. Tuoni vieraili samana vuonna vielä kolmannen kerran. Joulun edellä 21.12.1690 haudattiin Mikaelin ja Margarethan kolmas lapsi. Äidin suru oli niin suunnaton, että hän itse menehtyi vuoden kuluttua. Anna Margaretha von Gertten haudattiin 17.1.1692 Rauman Pyhän Ristin kirkkoon isänsä hautaan. Vielä nytkään kalma ei ollut saanut tarpeekseen. Tammikuun 27. päivänä 1695 surun murtama isä lahjoitti poisnukkuneen nuoren poikansa hautajaisissa huomattavan summan rahaa soitannon saamiseksi Rauman Pyhän Ristin kirkkoon. Elämä kuitenkin jatkui.

Kohtalokkaan nälkävuoden 1697 lokakuussa haaksirikkoutui upouusi kokkolalainen laiva pohjoismyrskyssä jossakin Kristiinan kaupungin edustalla. Kaikki aluksessa olleet 11 merimiestä hukkuivat, ja hylky ajelehti lopulta Rauman seudulle Aikon torpan lähelle Kivikarin kalliolle. Seuraavana keväänä torpan asukkaat löysivät hylyn ja korjasivat vähin äänin kaiken arvokkaan. Talteen otettiin hopearahat, astiat ja hienot vaatteet. Vasta tämän jälkeen asiasta vihjaistiin Lahden ja Rohdaisten herralle. Luutnantti Jordan lähetti heti pari renkiään saaliinjakoon. Hylky tyhjennettiin kaikista tavaroista ja tuikattiin tuleen. Näin saatiin ryöstön jäljet peitetyksi ja rautaosat helposti irti. Savupatsas houkutteli kuitenkin laumoittain uteliaita paikalle. Monta leiviskää rautaa kuljetettiin lähikyliin ja aina Luvialle asti, jonka varveilla tarvittiin laivanrakennusaineita. Palamatta jääneet osat hylystä revittiin lopullisesti Sorkan rannassa "omistajaa varten". Tätä selitystä ei kuitenkaan uskottu käräjillä. Yksin Lahden kartanon suuleista löytyi yli tuhat nokista naulaa ja pulttia.

Vielä kerran viikatemies muistutti kartanon herraa olemassaolostaan ottaen häneltä kaksi läheistä omaista. Mikael Everhard von Jordanin vuonna 1684 syntynyt tytär Helena Juliana haudattiin Rauman Pyhän Ristin kirkkoon 22.12.1703 yhdessä pienen poikansa kanssa.

Isovihan aikana joutui Lahden kartano vuorostaan ryöstön kohteeksi. Jordan ei paennut maasta. Paikkakunnalle jäänyt upseeri joutui erityisen törkeän käsittelyn uhriksi. Venäläiset pieksivät hänet henkihieveriin kuulustelujen yhteydessä. Lopuksi sotaa johtava ruhtinas Mihail Galitzin käski sotilaidensa rosvota Lahden kartanosta kaikki arvokkaat huonekalut ja esineet ja määräsi ne kuljetettavaksi Poriin, jossa hän piti talviasuntoaan. Eversti Jordanin sotaretkillään saalistama merkittävän arvokas irtaimisto joutui venäläisten haltuun ja uudelleen kierrätykseen.

Kaiken kokemansa jälkeen näissä epävarmoissa oloissa luutnantti Mikael von Jordan myi Rohdaisten säterin vähän ennen kuolemaansa Lapin lukkarille Johan Gabrielinpoika Tenleniukselle, joka veisaili Lapin kirkossa vuosina 1709 - 1750. On varsin todennäköistä, että venäläisten väkivaltainen kohtelu joudutti iäkkään upseerin kuolemaa. Luutnantti Mikael Everhard von Jordan menehtyi Lahden kartanossa 10.11.1716. Vanhuutensa kartanon herra joutui viettämään yksin. Hänen ainoa elossa oleva poikansa oli sodassa ja hänen ainoa elossa oleva tyttärensä Anna Elisabeth oli yhdessä seitsemän lapsensa ja vanhan tätinsä Elisabethin kanssa paennut venäläisiä Tukholmaan, jossa avuttomat naiset ja poloiset lapset elivät pakolaisavun turvin. Surun murtama ja venäläisten pahoinpitelemä Mikael Everhard von Jordan haudattiin Rauman Pyhän Ristin kirkkoon Jordanien sukuhautaan vähän ennen joulua vuonna 1716.  (Timo Kause)

5) Adolf Ernst k. 1693 Lappi, Aspö, haudattu 19.02.1693 Rauman Pyhän Ristin kirkko. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Hän omisti Haapasaaren säterin Lapin (nyk. Rauma) pitäjässä. Vuonna 1677 hän palveli kornettina everstiluutnantti Apollofin eskadroonassa Inkerinmaan rykmentissä. Myöhemmin hän toimi rykmentin majoitusmestarina. Hän osallistui Skånen sotaan, jossa haavoittui vaikeasti oikeaan käsivarteen niin, että se herpaantui. Sodassa halvaantunutta Haapasaaren herraa ja hänen toveriaan junkkeri Juhanaa syytettiin ja sakotettiin usein juopottelusta ja liian rennosta elämästä Rauman kujilla. Tämä voidaan vieläkin todeta Rauman tuomiokirjoista ja kirkon vanhoista tileistä.

Vuonna 1688 Haapasaaren herra joutui vaikeuksiin rälssitilallaan asustavan loisväen kanssa. Nämä raiskasivat säteritilan metsää kaskea kaatamalla. Lopulta kaikki luvattomat asukit karkotettiin Taipaleen kylästä.

Adolf Ernst von Jordan oli kahdesti naimisissa. Hänet kuulutettiin ensimmäiseen avioliittoonsa "jalosukuisen rouva" Judita Dichlmanin kanssa Tukholman Jacobin kirkossa 15.7.1666 ja vihittiin samana vuonna. Tämä avio-onni ei kestänyt pitkään. Adolf Ernst Jordania kohtasi suuri suru. Judit Dillman haudattiin Rauman kirkkoon 18.2.1668. Juditan nimen kirjoitustapa oli hieman muuttunut Suomeen muutettaessa.

Toisen kerran Adolf Ernst oli naimisissa serkkunsa Anna Christina von Falkenbergin kanssa. Rykmentin majoitusmestari Adolf Ernst von Jordan kuoli Haapasaaressa vuonna 1693 ja hänet haudattiin isänsä hautaan Rauman Pyhän Ristin kirkkoon 19.2.1693.

Adolf Ernst von Jordanin ja Anna Cristina von Falkenbergin poika luutnantti Mikael Gottfrid von Jordan joutui 24.7.1710 Riiassa venäläisten vangiksi, josta hänet vietiin pakkotöihin Kalugaan. Täältä hänen onnistui palata elävänä takaisin vuonna 1721. Palattuaan hän jatkoi sotilasuraansa kapteenina 15.10.1733 asti, jolloin hän erosi armeijan palveluksesta. Hän oli naimisissa Anna Katarina Bryggerin kanssa, joka miehensä vangitsemisen jälkeen joutui vuonna 1710 pakenemaan Riiasta vastasyntyneen tyttärensä kanssa. Vielä vuonna 1717 Anna Katarina oleskeli Tukholmassa, mutta hänen ja lapsen myöhemmästä kohtalosta ei tiedetä mitään.

Keväällä 1705 Haapasaaren piika Liisa sai pojan. Asialla oli ollut Mikael Gottfrid von Jordanin nuorempi veli Berndt Johan. Pojan synnyttyä oikeuslaitoksen oli puututtava asiaan. Piika sai sakkoa viisi taalaria ja jalosukuinen nuoriherra kymmenen taalaria. Lisäksi Berndt Johan Jordanin oli maksettava lapsen ruokkoa 20 kappaa jyviä joka vuosi. Sakkorangaistuksen lisäksi kumpikin osapuoli joutui kärsimään julkisen häpeärangaistuksen. Molemmat istutettiin salavuoteudesta jalkapuuhun koko seurakunnan pällisteltäviksi. Haapasaaressa omena ei ollut pudonnut kauaksi puusta. Berndt Johanin isä Adolf Ernst von Jordan oli miehuutensa päivinä tuomittu ainakin kolmesti samasta rikoksesta. Vuonna 1708 nuori Berdt Johan von Jordan matkusti Viipuriin ja astui armeijan leipiin.  (Timo Kause)

6) Magnus (katso taulu 5) k. Ulvila, Villilä, haudattu 05.12.1697 Ulvila. Luutnantti (aatelinen, sukunro 243, 21).

7) Anna (aatelinen, sukunro 243, 21).

Hän oli avioliitossa luutnantti Hans Jürgen Ahnfeltin kanssa, joka palveli Henrik Flemingin rykmentissä. Luutnantti Ahnfelt kaatui Riiassa helmikuussa 1674. Anna eli tämän jälkeen leskenä.  (Timo Kause)

8) Christina k. 16.12.1708 Sauvo, Rölax, haudattu "i Raitniemigraven". (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Hän syntyi vuonna 1644. Hän aiheutti jalosukuisille lähimmäisilleen ja oikeuslaitokselle paljon harmaita hiuksia uskomattomilla lemmenseikkailuillaan raumalaisen varakkaan porvari ja nimismies Johan Delfendalin kanssa. Oli ennen kuulumatonta, että nuori aatelisnainen lähti aviossa elävän iäkkäämmän porvarismiehen matkaan.

Delfendalin ja Christina von Jordanin suhde sai alkunsa Rauman seurapiirielämän tanssiaisissa. Juhlan huumassa he hullaantuivat toisiinsa täydellisesti, ja pienen paikkakunnan huhumylly sai vettä rattaisiinsa. Kevättalvella helmikuun 16. päivänä vuonna 1667 Delfendal lastasi kaksi hevoskuormaa täyteen tavaraa ja lähti kaupoille Pohjanmaalle. Seuraavan kuun 27. päivänä, kaiken myytyään, hän lähetti renkinsä Porista takaisin kotiin yhden vaivaisen ketunnahan kanssa. Itse hän ajoi Rauman ohi suoraan Turkuun ja sieltä yhdessä rakastettunsa kanssa Helsinkiin, jossa hän viipyi seitsemän viikkoa. Helsingistä Delfendal lähetti lemmittynsä "vieraan väen" mukana ulkomaille ja palasi itse kotiin vasta toukokuun 15. päivänä vain kuusi hopeataalaria taskussaan. Raumalla Delfendal ahtasi kaksi laivoistaan täyteen tavaraa ja purjehti armaansa perässä Danzigiin, josta hän jonkin ajan kuluttua palasi putipuhtaana takaisin Raumalle. Vanha naimisissa oleva "kitupiikkikippari" oli tyystin menettänyt porvarissielunsa ja nuori sorea aatelisnainen maineensa ja aateliskunniansa.

Lemmenparin ihmeelliset seikkailut tulivat väistämättä Delfendalin vaimon Anna Sonckin tietoon ja muuta ei tarvittu. Turun hovioikeus joutui käsittelemään tapausta, koska Christina von Jordan oli aatelisnainen. Kaupungilla alkoivat kiertää monenlaiset huhut. Joku tiesi, että heidät oli laillisesti vihitty, toinen taas kertoi varmana heidän kääntyneen katoliseen uskoon. Delfendal tunsi asemansa niin tukalaksi, että hän katsoi parhaaksi hankkia hovioikeudelta turvakirjan uskaltaakseen palata Turusta takaisin Raumalle. Tämä ei kuitenkaan paljonkaan häntä auttanut. Palattuaan syysmyöhällä vuonna 1669 takaisin kotikulmilleen häntä kohdeltiin kuin vankikarkuria. Istuva raastuvanoikeus lähetti ainakin neljä lähetystöä utelemaan häneltä, kuinka hän oli päässyt irti rakastajattarestaan, ja miten oli mahdollista, että hän liikkui vapaalla jalalla. Delfendalin loukattu mustasukkainen vaimo teki hänen elämänsä mahdollisimman sietämättömäksi sättimällä häntä kaikissa mahdollisissa paikoissa, vieläpä matkalla joulukirkkoon.

Anna Sonckin häväistystä tuntuvampi oli kuitenkin mielenosoitus, jonka Christina von Jordanin veli, Lahden ja Rohdaisten herra Mikael Everhard von Jordan, järjesti neljänneksi joulupäiväksi vuonna 1669 tulemalla keskellä yötä suuren sukulaislauman kanssa rynkyttämään entisen Östenin talon porttia. Joukko vaati hirvittävästi manaten Delfendalia ulos. Entinen nimismies ja vouti ei kuitenkaan ollut arkalasta kotoisin. Hän nousi yöpuultaan, latasi kylmäverisesti pistoolinsa, aukaisi portin luvaten pitää mekastajien varpaat lämpiminä, jos meteli ei lopu välittömästi. Nähdessään väkijoukon raivon hän kuitenkin perääntyi, lukitsi portin ja poistui paikalta. Delfendal joutui entistä ahtaammalle, kun hänestä tehtiin uusi kantelu. Hän oli jouluaattona vaimonsa jatkuvasta nalkutuksesta suivaantuneena ajanut rekensä ja hevosensa suoraan kirkon pääoven eteen ja istunut kirkossa mielenosoituksellisesti etupenkkiin maaherran paikalle.

Hovioikeuden tuomio oli armoton. Johan Delfendal joutui korvaamaan vaimolleen Danzigin matkalla tuhlatut 3500 taalaria. Hänen arvostettu asemansa Rauman seurapiirielämässä oli lopullisesti ohi.

Christina von Jordan tuomittiin 80 taalarin rahasakkoon ja ikuiseen maanpakolaisuuteen. Pari vuotta myöhemmin hän kuitenkin sai anteeksiannon ja palasi takaisin Suomeen. Hän kuoli naimattomana Sauvon pitäjän Rölaksissa 16.12.1708 ja hänet on haudattu Raitniemen hautausmaalle.  (Timo Kause)

9) Elisabet (aatelinen, sukunro 243, 21).

Hänet vihittiin Ulvilassa 7.2.1682 avioliittoon kapteeni Carl Hansson Godhen kanssa, jonka isä oli majuri Hans Larsson Godhe Kokemäeltä. Majuri Godhe omisti maatiloja ja myllyjä yhdessä kamariviskaali Antti Äimän kanssa. Heillä oli myös yhteisiä koskiosuuksia Kokemäenjoessa. Elisabetin aviomies Carl Hansson Godhe kuitenkin kuoli jo 2.7.1684. Elisabet ei avioitunut uudestaan. Venäläisten tunkeuduttua Suomeen hän joutui jättämään maan ja eli pakolaisena Tukholmassa vielä vuonna 1714, jossa hän sai pakolaisapua vanhana varattomana ihmisenä. Hän oli suurena apuna veljensä Mikael Everhard von Jordanin ainoalle elossa olevalle tyttärelle Anna Elisabetille, joka myös eli pakolaisena Tukholmassa seitsemän alaikäisen lapsensa kanssa.  (Timo Kause)

10) Vendela Maria, haudattu 03.01.1689 Rauma. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Hänet oli vihitty avioliittoon Rauman koulun rehtorin Johan Tykmanin kanssa ennen vuotta 1680. Opiskeluaikanaan ja ollessaan Köyliön kappalaisena Tykman käytti nimeä Johannes Jacobi Tyckmannus. Hän oli Rauman porvari Jaakko Eskonpoika Tyykilän poika. Tykman haudattiin Raumalla 14.2.1686 ja Vendela kolme vuotta myöhemmin 2.1.1689.  (Timo Kause)

11) Ebba (aatelinen, sukunro 243, 21).

Hän eli leskenä vielä vuonna 1697, ja hän oli ollut avioliitossa rykmentinkirjurin Johan Mårtensson Steenin kanssa (vihitty 1670), joka kuoli Tukholmassa vuonna 1691.  (Timo Kause)

12) Adolf, haudattu 18.02.1669 Rauma. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

13) Axel s. 1649, k. 1700, haudattu 16.12.1706 Ulvila. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Aksel von Jordan syntyi vuonna 1649 Savonlinnassa. Hän oli nuorin eversti ja maaherra Mikael von Jordanin pojista. Äitinsä kuoleman jälkeen vuonna 1672 Aksel sai isänsä testamentin perusteella haltuunsa Villilän kartanon ja Kareksen tilan Ulvilasta (nyk. Nakkila). Heti seuraavana vuonna Aksel von Jordan kieltäytyi maksamasta myötäjäisiä niille sisarilleen, jotka ottivat itselleen räIssittömän aviomiehen. Perusteluna oli, että tämä on hallituksen tahto. Näin hän vapautui kokonaan myötäjäisten maksusta, koska kaikki hänen sisarensa avioituivat rälssittömien miesten kanssa. Näin eversti Mikael von Jordanin testamentin nimenomainen määräys tyttärien myötäjäisistä ei koskaan toteutunut.

Vuonna 1682 kruunu puuttui kovalla kädellä aateliston etuoikeuksiin. Kaikki Aksel Jordanin läänitykset peruttiin, mutta annettiin seuraavana vuonna reduktiokomission päätöksellä takaisin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ajoissa hankkia tähän päätökseen kuninkaan vahvistusta, ja tilat peruttiin uudestaan vuoden 1683 verolla, mutta annettiin elokuun 18. päivänä vuonna 1684 kuninkaallisella kirjeellä Aksel von Jordanille ja hänen puolisolleen Elisabet von Eneskiöldille elinajaksi asuttavaksi ja viljeltäväksi. Näin VilliIän kartano ja Kareksen tila päätyivät Aksel von Jordanin ja hänen vaimonsa haltuun.

Vuonna 1674 silloisen Ulvilan pitäjän (nyk. Nakkila) Tattaran kylässä Mikael von Jordanin pojat Magnus ja Aksel omistivat yhdessä perintönä saamansa kahdeksan tilaa. Nämä kuitenkin peruttiin heiltä vuoden 1683 verolla. Yhdestä tehtiin Liewenin rykmentin luutnantin tila, yhdestä saman rykmentin Hammarin komppanian torvensoittajan tila, yhdestä esikuntaan kuuluvan "halvan piiskurin" tila, kahdesta Rehbinderin rykmentin sotamiesten tiloja, ja kaksi jäi jakamatta. Myöhemmin nämä ovat kantaneet nimiä Teinilä, Kranni, Puosi, Unkuri, Rauvola, Knihti, Hiljanen ja Tuora.

Aksel von Jordan palveli vuonna 1684 vänrikkinä Fersenin jalkaväkirykmentissä ja myöhemmin luutnanttina eversti Hornin rykmentissä.

Luutnantti Aksel von Jordan ei ilmeisesti juurikaan kunnioittanut kirkonmiehiä. Hänen kujeilunsa oli joskus hyvinkin karkeaa. Porin seudulla pidettiin vuosina 1686-87 maaherran- ja piispantarkastus. Tarkastuksen yhteydessä piispa pyysi Nakkilan Leistilän kylän Hurun isännältä mainetodistusta kirkkoherra Gabriel Forteliuksesta. Hurun isännällä ei ollut mitään pahaa sanottavaa kirkkoherrasta, mutta hänen kirjoitus- ja ruotsinkielentaitonsa olivat heikonlaiset. Asiakirjaa laatimaan kokoonnuttiin Villilän kartanoon, jossa Jordan saneli ja virkaheittopappi Pietari Notenberg toimi kirjurina. Totisella naamalla sanelija lateli omiaan, ja kirjuri höysti tekstiä parhaan taitonsa mukaan. Huru oli jättänyt asiakirjan laadinnan niin viime tippaan, ettei hän ehtinyt luetuttaa tekstiä suomeksi. Sanelijan ja kirjurin mielikuvitus lensi. Kirkkoherrasta tehtiin veronkiristäjä, joka otti joulupaistiksi kymmenesosan talonpoikien omaisuudesta ja testamentin tekemisestä kirkkoherra nylki härän hinnan rahana. Maksusta vapautusta ei saanut sellainenkaan, jolla ei olisi ollut siihen varaa. Huru jätti mainetodistuksen komissiolle hyvässä uskossa. Oli siinä isäntäparalla selittämistä.

Luutnantti Jordanilla ja hänen vaimollaan oli viljeltävänään Nakkilan parhaat pellot, mutta katovuosina 1696-97 leipä loppui kartanon pöydästä. Onneksi Jordanin vaimo oli aikaisemmin lainannut rahaa Eurajoen emännille hopeaesineitä vastaan. Nyt tilanteesta selvittiin, kun hopeaesineet annettiin takaisin viljaa vastaan. Eurajoella oli onnistuttu saamaan parempi sato.

Vuonna 1701 luutnantti Aksel von Jordan omisti Villilän säterirusthollin ja Kareksen ratsutilan n:o 27. Villilän Herra kuitenkin kuoli syksyllä 1706 ja hänet haudattiin Ulvilaan 16.12.1706. Hautajaisten yhteydessä hänen leskensä lahjoitti kaksi messinkistä kynttilänjalkaa Ulvilan kirkolle.

Elisabet Eneskiöldillä ja Aksel von Jordanilla oli ainakin seitsemän lasta. Elisabet eli miehensä kuoleman jälkeen leskenä vielä vuonna 1718, mutta neljä vuotta myöhemmin hän oli jo kuollut. Elisabet Eneskiöldin sisar Catharina Eneskiöld oli naimisissa Akselin veljen Magnus von Jordanin kanssa.  (Timo Kause)

Puolisot:

¤¤ 1) von Eneskjöld, Elisabet k. 1722. (Aatelinen, sukunro 585, 48). Vihitty viim. 1671.

Katso von Eneskjöld  Taulu 4.

14) Helena s. 1652 Tukholma. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Hänet kastettiin 3.11.1652 Tukholman Jacobin kirkossa. Ristiäisissä korkea-arvoisten kutsuvieraiden joukossa olivat valtakunnankansleri Axel Oxenstierna ja kenraalikuvernööri Pietari Brahe. Oxenstierna oli koko valtakunnan ja Brahe Suomen mahtavin mies. Valtakunnankansleriin Mikael von Jordan oli tutustunut jo Preussin sodan aikana. Kummankin mahtimiehen kanssa von Jordan oli istunut useilla valtiopäivillä, ja he olivat yhdessä ratkaisseet useita kiperiä kysymyksiä. Molemmat korkea-arvoiset virkamiehet arvostivat Jordania suuresti, koska he olivat vaivautuneet tulemaan hänen tyttärensä ristiäisiin. Helena oli vain kuukauden ikäinen, kun hänen isänsä maaherra, eversti Mikael von Jordan yht'äkkiä kuoli joulukuun alussa 1652 Tukholmassa. Helena oli avioliitossa Porin rykmentin kapteenin Matias Busckin kanssa, joka kuoli 5.4.1703. Helena eli leskenä vielä vuonna 1704.  (Timo Kause)

 

 

Eversti Mikael von Jordan ja hänen vaimonsa suosivat monilla lahjoituksilla Rauman Pyhän Ristin kirkkoa. He lahjoittivat kirkolle alttarikaapin, kullatun ehtoolliskalkin, kullatun öylättilautasen, vihreästä silkkikankaasta valmistetun messukasukan, mustasta sametista valmistetun alttaripeitteen ja silkkikankaasta tehdyn kalkkiliinan. Vielä vuonna 1649 eversti lahjoitti kirkolle useita tynnyreitä kalkkia sakariston valkaisemiseksi. Lahjoituksista on edelleen mainittava Lahden Jordanien kustantama pienempi kirkonkello. Tätä ns. Lahden kelloa "kläpättiin" etenkin lapsia haudattaessa. Jouluna vuonna 1666 Adolf Ernst von Jordan lahjoitti kirkolle kultaisen messukasukan. Hänen veljensä Mikael Everhard von Jordan lahjoitti vuonna 1695 nuorena kuolleen poikansa hautajaisten yhteydessä huomattavan summan rahaa "soitannon" hankkimiseksi Rauman kirkkoon.

 

Pyhän Ristin kirkossa Raumalla on von Jordanien sukuhauta, johon on haudattu eversti Mikael von Jordan ja hänen vaimonsa Christina van Monkhoven sekä useita heidän lapsiaan. Hauta sijaitsee kuorin pohjoisosassa, jossa sen paikkaa vielä 1800-luvulla osoitti koroke ja aitaus koristeellisine, tekstattuine raamatunlauseineen. Kuorin seinään oli haudan kohdalle ripustettu kaksi puolentoista kyynärän korkuista Jordan-suvun vaakunaa ja kolme mustaa lippua, joihin oli kullatuin kirjaimin tekstattu sama kirjoitus kuin toiseen vaakunaan: "Hans Kongl. Maijts. trotienare och Corporal, under ett Companie till häst, den Edle och Wälborne Gustav Jordan til Lachtis och Willilä, är född År 1639. d: 7 october. och Christel. af somnad på Willilä gård d: 27 Martii Anno 1668." Jordanien vaakunassa, joka nykyisin riippuu pohjoisen lehterin pilarissa, nähdään punaisella pohjalla hopeoitu miekkaa pitävä käsi.  (Timo Kause)

 

 

 

 

- von Jordan  Taulu 5 -

5. sukupolvi

 

 

von Jordan, Magnus (taulusta 4. Isä: von Jordan, Mikael) k. Ulvila, Villilä, haudattu 05.12.1697 Ulvila. Luutnantti (aatelinen, sukunro 243, 21).

 

Kallas kornett 1680, löjtnant 1690.  Ägde Leistilä i Ulvsby från 1672.  Begr. i Ulvsby 5.12.1697.

 

Hän sai isänsä jälkeen tehdyssä perinnönjaossa haltuunsa Ulvilan pitäjästä Leistilän säterin ja useita muita tiloja vuonna 1672, mutta vuoden 1683 reduktiossa kaikki hänen tilansa peruttiin. Kolmesta tehtiin eversti Rehbinderin rykmentin sotamiestiloja, yhdestä saman rykmentin reservitila, yhdestä aatelislippukunnan luutnantin etuustila, yhdestä rykmentin paimenpillinpuhaltajan tila ja yhdestä Liewenin rykmentin torvensoittajan ratsutila. Kaksi jäi jakamattomiksi kruununtiloiksi. Vain Leistilän säteritila annettiin maaliskuun 23. päivänä 1686 Magnus von Jordanille ja hänen vaimolleen asuttavaksi ja viljeltäväksi elinajakseen. Reduktion seurauksena Magnus von Jordan köyhtyi ja velkaantui. Saamamiehet ajoivat hänet niin ahtaalle, että Magnus joutui lainaamaan kälyltään Maria Eneskiöldiltä kaksi kuuden luodin painoista kultaista rannerengasta. Nämä hän panttasi mitättömästä 200 kuparitaalarin hinnasta, eikä pystynyt lunastamaan niitä takaisin.

 

Reduktion jälkeen vuonna 1684 Magnuksen veli Akseli von Jordan ja hänen vaimonsa olivat saaneet eliniäkseen asuttavakseen Villilän kartanon ja yhden Liewenin rykmentin ratsutilan. Jordanien hallussa olleita tiloja on sittemmin kutsuttu nimillä: Kares, Seppä, Jaakkola, Jussila, Yrjälä, Nissilä, Käki, Markkula, Mattila, Huru, Huovari ja Lampola.

 

Avioliitossa Magnus von Jordan oli Catarina Eneskiöldin kanssa, joka oli kamreeri Engelbregt Eneskiöldin ja Elisabet von Grothusenin tytär. Sotilasarvoltaan Magnus von Jordan oli luutnantti. Hän kuoli syksyllä 1697 ja hänet haudattiin Ulvilaan 5.12.1697.  (Timo Kause)

 

Puolisot:

¤¤ 1) von Eneskjöld, Catarina k. 1697 Ulvila, Villilä, haudattu 21.02.1697. (Aatelinen, sukunro 585, 48). Vihitty viim. 1671.

 

Isä: von Eneskjöld, Engelbrekt (ent. Nilsson) s. Filipstad, k. 1664, haudattu 11.12.1664 Turun tuomiokirkko. Generalguvernementskamrerare (aatelinen, sukunro 585, 48).

<<  von Eneskjöld  Taulu 4

Äiti: von Grothusen, Elisabet k. 1670, haudattu 25.05.1670 Turun tuomiokirkko. (Aatelinen, sukunro 276). Vihitty 24.02.1645.

<<  von Grothusen  Taulu 6

 

Lapset:

1) Catharina Elisabet (katso taulu 6) s. marr. 1671 Nakkila, Leistilä, k. 17.04.1762 Marttila, Huovariston Berg, rintakipu, haudattu Marttila, emäkirkon kuorin alle. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

2) Christina Maria s. tammik. 1674 Nakkila, Leistilä, k. Nakkila, Leistilä, haudattu 1678. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Dp 23.1.1674, begr. 1678.

3) Maria s. 25.07.1675 Nakkila, Leistilä, k. Nakkila, Leistilä, haudattu 1678. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

4) Gustaf Johan s. maal. 1677 Nakkila, Leistilä, k. Nakkila, Leistilä, haudattu 1678. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Dp 19.3.1677

5) Eva Juliana s. tammik. 1680 Nakkila, Leistilä, k. 05.04.1758 Nakkila, Leistilä. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

Dp 8.1.1680.  Ärvde Leistilä, d. där 5.4.1758.  Gift våren 1698 med tullnären i Björneborg Gabriel Rydéen, d. 25.7.1739, begr. i Ulvsby 13.1.1740.

6) Engelbrekt Johan s. 25.01.1683 Nakkila, Leistilä, k. 1748 Ulvila, Villilä, haudattu 20.03.1748. Ratsumestari (aatelinen, sukunro 243, 21).

F. på Leistilä i Nakkila 25.1.1683.  Ryttare vid Åbo läns kavallerireg. 1700, korpral s.å., kvartermästare 1706, kornett 31.10.1708.  Fången vid Perevolotjna 1.7.1709 och förd till Tobolsk, varifrån han hemkom juli 1722.  Ryttmästares avsked 26.11. s.å.  D. på Villilä i Ulvsby, begr. 20.3.1748.  Var ogift, men trolovad och enl, k. brev 28.11.1724 dömd att enligt kyrkolagen ingå äktenskap med Anna Helena Dööst, f. 23.4.1702, men varken skilsmässa eller fullbordat äktenskap synes ha förekommit; hon gifte sig sedan med rusthållaren Alexander Johansson och dog 25.7.1764.  Två barn.

Magnuksen ja Catarinan nuorin poika ratsumestari Engelbrekt Johan von Jordan osallistui kaikkiin suuren Pohjan sodan tärkeimpiin taisteluihin kunnes haavoittui ja joutui 1.7.1709 venäläisten vangiksi Pultavan taistelussa, josta hänet vietiin pakkotöihin Tobolskin kaupunkiin Uralin takaiseen Siperiaan. Täältä hän onnistui pakenemaan vasta kesällä 1722, jolloin hän kaikkien yllätykseksi palasi elävänä kotiin 13 vankeusvuoden jälkeen. Hän kuoli naimattomana 13.1.1748.  (Timo Kause)

 

 

 

 

- von Jordan  Taulu 6 -

6. sukupolvi

 

 

von Jordan, Catharina Elisabet (taulusta 5. Isä: von Jordan, Magnus) s. marr. 1671 Nakkila, Leistilä, k. 17.04.1762 Marttila, Huovariston Berg, rintakipu, haudattu Marttila, emäkirkon kuorin alle. (Aatelinen, sukunro 243, 21). Kastettu 20.11.1671.

 

Syntymä- ja kuolinaika Carpelanin kirjan "Ättartavlor" mukaan.  (Jouni Tittosen mukaan syntynyt v. 1695 tai 1689 ja Timo Verhon mukaan 1695.)  Kuoli 73-vuotiaana kirkonkirjojen mukaan.  Sai lapset ollessaan 48-, 49- ja 51-vuotias?  Aatelissukuinen.

 

Dp 20.11.1671, d. på Hovaristo i S:t Mårtens 17.4.1762 i bröstvärk. Gift i Mietois 23.3.1709 med majoren Christian Berg, f. i Viborg 1677, d. på Hovaristo 27.4.1755 i bröstvärk och ålderdomssvaghet.  (Carpelan)

 

Magnuksen ja Catarinan tytär Catarina Elisabet von Jordan kihlautui salaa Rauman kirkkoherran Barthold Rajaleniuksen kanssa.  Rajalenius oli kauan ja kiivaasti riidellyt Aikon ja Pihlauksen saarten omistuksesta Magnuksen veljen Lahden herran luutnantti Mikael Everhard von Jordanin kanssa. Riitaisaa pappia ei hyväksytty sukuun. Catarina oli syntynyt vuonna 1671. Hän oli alaikäinen ja Rajaleniuksen väitettiin käyttäneen jopa noituutta saadessaan Catarinan kihlautumaan kanssaan. Traaginen kihlaus purettiin Rauman raastuvanoikeuden päätöksellä vuonna 1685.  (Timo Kause)

 

Puolisot:

¤¤ 1) Berg (Bergh), Christian s. 1677 Viipuri, k. 27.04.1755 Marttila, Huovariston Berg, rinnan kolotus, vanhuudenheikkous, haudattu Marttila, emäkirkon kuorin alle. Majuri. Vihitty 23.03.1709 Mietoinen ("Cornetten Christian Berg" ja "Jungfru Catharina Joordan").

<<  Berg  Taulu 1

 

Lapset:  (Puolisoita ym.  >>  Berg  Taulu 1)

1) Johannes s. 11.12.1711 Koski Tl, Myllykylä, k. 11.12.1711 Koski Tl, Myllykylä, haudattu 01.01.1712. Timo Verho ei tunne.

2) Christianus s. 11.12.1711 Koski Tl, Myllykylä, k. 11.12.1711 Koski Tl, Myllykylä, haudattu 01.01.1712. Timo Verho ei tunne.

3) Catharina Juliana s. 15.12.1712 Koski Tl, Myllykylä. Timo Verho ei tunne.

4) Kristina Elisabet s. 1714, k. 22.07.1759. Vain Timo Verholla, puolisoineen.

5) Anna Lena s. 1719, k. 17.11.1797.

6) Greta Lovisa s. 1719, k. 26.03.1795. Vain Timo Verholla, puolisoineen.

7) Carl Gustaf s. 1720 tai 1721, k. 21.05.1788 Marttila, Huovariston Berg, korkea kuume. Ratsutilallinen. Marttilan Huovariston Bergin 1/4 ratsutilan isäntänä v. 1759 - 88.

Puolisot:

¤¤ 1) Johansdotter, Maria s. 10.08.1736 tai 1737 Koski Tl Patakosken Mikkola, k. 24.02.1809 (tai 26.02.) Marttila, Huovariston Berg, kipu. Vihitty 28.12.1757.

<<  Kosken Tl Patakosken Sarja  Taulu 6

8) Henric Johan s. 1722. k. 16.01.1783 rinnan kolotus. Torppari "Mondolassa".

9) Johan Hendrich s. 06.04.1723 Loimaa, Stoorperä.

10) Ulrika Vain Timo Verholla. Poistuu 1746.

 

 

 

Jan van Monkhoven (Johan Mönnichhofen)  - Timo Kause

 

Kenraalimajuri Jan van Monkhoven oli kotoisin Brabantista, joka 1600-luvun alussa kuului Alankomaihin. Nykyään Brabantin maakunnan pohjoisosa kuuluu Hollantiin ja eteläosa Belgiaan. Jan van Monkhovenin alkuperäinen nimi oli Johan (Jean) van Monichouen, mutta Ruotsissa hänestä käytettiin kahtakin eri nimeä Johan Mönnichhofen ja Jan van Monkhoven. jälkimmäinen nimi johtunee siitä, että hänen sukujuurensa menevät Monkhovenin kylään Flanderiin. Jean van Monichouen joutui uskonvainojen pakottamana lähtemään kotiseudultaan 1500-luvun lopulla. Hän asettui Ruotsin sotavoimien palvelukseen vuoden 1608 lopulla. Tällöin hän oli sotilasarvoltaan eversti, joka oli erikoistunut linnoitusten rakentamiseen ja piiritystekniikkaan.

 

Ensin Monkhoven komennettiin Liivinmaalle, mutta vuonna 1611 hän palasi Ruotsiin, jossa hän osallistui tanskalaisten hallussa olevan Kalmarin piiritykseen. Tällöin Monkhoven kuului vartiopäällikkönä kuningas Kaarle lX:n esikuntaan. Kalmarin eristämiseen kuului rantatien katkaiseminen, jolla estettiin tanskalaisia lähettämästä vahvistuksia Kristianopelista. Tätä tehtävää varten Monkhoven rakennutti suuren vallituksen Ljungbyn lähelle, noin kymmenen kilometriä lounaaseen Kalmarista. Linnoitus täytti tehtävänsä, ja tanskalaiset joutuivat toimittamaan vahvistuksensa meriteitse niin kauan, kun piiritys kesti.

 

Vuoden 1611 lopulla Monkhoven sai tehtäväksi värvätä uusia sotajoukkoja Hollannista ja Skotlannista. Joulukuun 2. päivänä vuonna 1611 hän purjehti sotalaivaston kärjessä Tukholmasta etelään. Hänellä oli mukanaan 10 500 riksin arvopaperit ja laivalasti haisevia vuotia, jotka myymällä oli tarkoitus maksaa miehille pestirahat ja hankkia heille varusteet. Tanskalaiset sulkivat kuitenkin Skagerrakin ja pakottivat hänet kulkemaan maitse Amsterdamiin. Sotamateriaalin puute viivytti värväystä ja vasta heinäkuun 17. päivänä vuonna 1612 Monkhoven pääsi lähtemään Hollannista. Hänellä oli mukana neljä laivaa ja 1200 miestä. Tanskan joukot hallitsivat Tanskan salmia ja Götanmaan rannikkoa ja jokien suistoja, joten Monkhoven purjehti Norjaan. Seikkailurikkaan matkan jälkeen hän valitsi maihinnousupaikaksi Trondheim-vuonon, jonne hän rantautui 800 musketöörin ja 400 keihäsmiehen kanssa. Joukossa oli myös skotlantilaisia värvättyjä. Yllätettyään Trondheimin Monkhoven tunkeutui miekka kädessä Sjördalenin solan kautta tuntureille ja sieltä Herjedalenin kautta maitse Tukholmaan, jonne hän saapui elokuun 31. päivänä 1612.

 

Tanskan laivasto uhkasi Tukholman kaupunkia, jota puolustamaan oli kerätty kaikki mahdolliset apuvoimat. Joukko oli monenkirjavaa sakkia ja tilanne oli sekava. Tanskalaiset yrittivät maihinnousua Vaxholmiin, jossa syntyi kiivas tulitaistelu ja tanskalaisten aikeet torjuttiin Monkhovenin johdolla. Syyskuun 8. päivänä 1612 hän keräsi 500 polttajan ja venemiehen joukon sytyttääkseen tanskalaisten laivat tuleen. Yritys kuitenkin paljastui, mutta tämän seurauksena tanskalaiset eivät enää uskaltaneet tunkeutua liian lähelle rantaa.

 

Nuori kuningas Kustaa II Adolf ratsasti kaupunkiin aamuyöllä kolmen aikaan syyskuun 9. päivänä 1612. Levättyään vain pari tuntia hän komensi eversti Monkhovenin joukkoineen liikkeelle. Joukon kärjessä ratsastivat kuningas Kustaa II Adolf ja eversti Jan van Monkhoven. Aamun valjetessa saavuttiin Vaxholmiin, jonne odotettiin vihollisen maihinnousua. Taistelua ei kuitenkaan syntynyt, sillä Tanskan kuningas Kristian IV nosti ankkurit samana päivänä ja purjehti etelään.

 

Torjuntavoitosta huolimatta Ruotsin tilanne oli tukala. Kahden rintaman sota pakotti Ruotsin tekemään rauhan Tanskan kanssa heti seuraavan vuoden alussa. Rauha oli Ruotsille nöyryyttävä. Ruotsi sitoutui lunastamaan Elvsborgin linnan takaisin miljoonan hopeataalarin hinnalla. Knäredin rauhanneuvottelujen aikana Kustaa II Adolf keräsi varmuuden vuoksi sotajoukon Värnamoon, jonne myös Monkhovenin rykmentti sijoitettiin.

 

Rauha Tanskan kanssa saatiin aikaan, mutta sota Venäjää vastaan jatkui. Heinäkuun alussa vuonna 1613 Monkhoven ja hänen 1148 miehen rykmenttinsä ahdettiin laivoihin ja kuljetettiin Koiviston satamaan Viipurin eteläpuolelle, josta sotaretki jatkui Tihvinään. Sotajoukot olivat Jaakko De la Gardien komennossa ja hänen lähin upseerinsa oli marski Evert Horn, jonka isänisä oli kuuluisa Henrik Klaunpoika Horn ja isänäiti Elin Arvidintytär Stålarm.

 

Talvella 1614 tilanne sotarintamalla oli vakava. Venäläiset piirittivät Laatokan linnaa ja Novgorodia vastaan hyökkäsi Trubetzkoj joukkoineen.

 

Ilmajärven eteläpuolella lähellä Staraja Russaa piiritti Monkhoven joukkoineen Iinnoitusta, jossa oli pari tuhatta venäläistä. Monkhoven päätti valloittaa linnakkeen. Jäätävässä paukkupakkasessa taivasalla Monkhovenin mörssärit pommittivat linnoitusta kuusi päivää taukoamatta hehkuvilla tykinkuulilla, joita venäläiset yrittivät epätoivoisesti sammuttaa märillä häränvuodilla. Rynnäkkö kuitenkin epäonnistui, ja 50 ruotsalaista kaatui.

 

Muuallakin tilanne oli vaikea. Novgorodissa ruotsalaisten tärkeimmässä linnoituksessa elintarvikepula oli kevättalvella jo niin suuri, että oli pakko ampua hevosia. Kaupunkilaisten ja palkkasoturien keskuudessa tyytymättömyys lisääntyi jatkuvasti kevään aikana.

 

Kesällä vuonna 1614 kuningas Kustaa II Adolfin vieraillessa Narvassa saapui huolestuttavia tietoja Bronitzista ja Staraja Russasta, jotka sijaitsevat Ilmajärvestä etelään. Trubetzkoj oli edennyt 8000 miehen kanssa Bronitziin, joka sijaitsi vain kolme peninkulmaa Novgorodista itään. Skottilainen eversti Cobron oli 2000 miehen kanssa lähetetty venäläisiä vastaan, mutta hän ei onnistunut karkottamaan vihollisia. Nyt sai Monkhoven tilaisuutensa rynnätä venäläisten kimppuun. Hän vei joukkonsa niin lähelle vihollisia, että musketeilla yletyttiin hyvin hätistelemään niitä. Monkhovenin joukko oli kuitenkin liian harvalukuinen venäläisten karkottamiseen. Vihollisjoukkoja oli joen molemmilla rannoilla, ja ne pitivät yhteyttä veneillä ja hätäisesti kyhätyllä sillalla. Eversti Jan van Monkhoven pyysi vahvistuksia, mutta ei saanut. Vahvistusten sijaan hän sai kirjeen, jossa onniteltiin kenraalimajuria ylennyksen johdosta, ja seuraukset näkyivät pian. Kesäkuun alussa vihollisen etuvarustukset vallattiin, vihollinen kärsi hirvittäviä tappioita ja tie ruotsalaisille oli auki.

 

Taistelun tauottua ilmestyi 400 - 500 kasakkaa, jotka halusivat ruotsalaisten palvelukseen. Nyt tuli itse De la Cardie paikalle. Hän oli juuri Narvassa saanut kuninkaalta rahaa ja sotatarvikkeita ja kiirehti pestaamaan uusia miehiä ja rohkaisemaan taistelussa kunnostautunutta päällystöä ja miehistöä. Nyt tehtiin rynnäkkö venäläisten linnoituksia vastaan sellaisella voimalla, että vihollisen oli pakko perääntyä. Lukematon joukko pajareita vangittiin ja sadoittain venäläistä tapettiin. Trubetzkoj onnistui säilyttämään henkensä pakenemalla. Kun tieto Bronitzin tapahtumista kiiri Staraja Russaan, lähti vihollinen täältäkin karkuun heinäkuun 14. päivänä vuonna 1614. Nyt Jan van Monkhoven kutsuttiin Narvaan, jossa kuningas otti hänet ilolla vastaan. Ruotsin armeijan uusi kenraalimajuri sai kiitosta ja palkkarästinsä.

 

Vähän tämän jälkeen Jaakko De la Gardie lähetti useita suuria kuparikanuunoita Novgorodista Olhavajokea (Wolchow) pitkin Laatokan linnaan ja siitä edelleen Laatokkaa myöten Nevan suulle Pähkinänlinnaan. Saalis oli usean kultatynnyrin arvoinen. Arvokkaan kuljetuksen saapuessa Nevan suulle paikalle osui sattumalta iso venäläisjoukko, joka tilaisuuden saatuaan aikoi ryöstää arvokkaan sotasaaliin takaisin. Kanuunalastin oli palattava Laatokan linnaan, jonne Monkhovenkin joukkoineen komennettiin pelastamaan tykit. Tämän elokuun alussa tapahtuneen kahakan jälkeen Novgorodista lähteneet tykit saatiin turvallisesti Pähkinänlinnaan, josta ne edelleen lastattiin Ruotsiin. Sotasaaliin joukossa oli kaksi valtavaa kanuunaa, joiden nimet olivat Karju ja Emäsika. Niitä säilytetään nykyään Gripsholman linnassa.

 

Syyskuussa vuonna 1614 Monkhoven piiritti joukkoineen Audovan kaupunkia. Heidän tehtävänään oli estää kaupunkilaisia korjaamasta satoa muurin ulkopuolella olevilta pelloilta. Sato oli päätetty käyttää omien joukkojen ravinnoksi tulevan talven aikana. Ajankuluksi purettiin kaupungin varustuksia ja heti, kun riittävä aukko muuriin oli saatu, tehtiin rynnäkkö. Ensimmäinen hyökkäys epäonnistui, ja toisen rynnäkön kärkeen asettui itse kenraalimajuri van Monkhoven. Hyökkäys oli hänen kunniakkaan sotilasuransa viimeinen. Hän kohtasi matkansa pään Audovan kaupungin muureilla 10.9.1614 kanuunan kuulan osuttua häneen. Kolmatta rynnäkköä ei tarvittu, sillä kaupunki antautui Ruotsin kuninkaalle. Audova eli Gdov sijaitsee Peipsenjärven itärannalla Venäjällä.

 

Kenraalimajuri Jan van Monkhoven eli toiselta nimeltään Johan Mönnichhofen oli vierasmaalainen upseeri, jota kuningas Kustaa II Adolf suuresti arvosti erityisesti sen takia, että hän ymmärsi muita paremmin pitää väkensä kurissa joutumatta kuitenkaan alaistensa vihan kohteeksi. Ajoittain hän varmasti tunsi itsensä voimattomaksi näiden raakojen, villien ja itsepäisten taistelijoiden keskellä, mutta hän osasi käsitellä alaisiaan. Joukot oli koottu yhteen Euroopan irtolaisväestön keskuudesta. Heillä oli kaikki voitettavanaan, mutta ei mitään menetettävää. He menivät ruhtinaan kuin ruhtinaan palvelukseen, jos edut vain paranivat. Sotilaana Jan van Monkhoven oli sekä rohkea että taitava, mutta hänen uransa katkesi tähän Venäjän sotaan, kuten monen muunkin ulkomaisen upseerin.

 

Kruunu oli pantannut Skarsbyn eli nykyisen Vängsjöbergin Gottrörasta kenraalimajuri Jan van Monkhovenille. Pantti oli vielä 1630-luvulla hänen leskensä hallussa. Monkhoven sai myös kerätä palkakseen kruununverot Gottrörasta ja Kårstasta. Vuosina 1612 - 14 hän sai läänitykseksi Noran tilan Danderydin varustamolta ja neljä kruununtilaa Norrsundista Gävlen pohjoispuolelta.

 

Kenraalimajuri Jan van Monkhoven palveli Ruotsin sotavoimissa vain kuusi vuotta, mutta hänen urotekonsa jäivät elämään. Hän oli naimisissa Wendelina von Ulfftin kanssa, joka todennäköisesti oli kotoisin Westfalenista. Heidän tyttärensä Christina van Monkhoven vihittiin Tukholmassa 14.2.1630 avioliittoon eversti Mikael von Jordanin kanssa.