Päivitetty 18.06.2008

ää 8. von Grothusen

 

 

 

 

Suvun alkuperästä

 

Natural. 1642, introd. s. å.; utdöd före 1750.

 

Ätten härstammar från Östersjöprovinserna.  Sambandet mellan den adliga och den friherrliga ätten Grothusen n. 80 har icke kunnat fastställas. Släkten, som är intagen på livländska och kurländska riddarhusen under nris 50 och 4, där namnet skrives von Grotthuss och von Grothuss, fortlever talrikt i Kurland, där en del grenar föra barontiteln.

 

 

 

Alla on tekstiä saksalaisesta aatelissukukirjasta - se on hieman vaikeaselkoista…

 

 

Ote kirjasta "Der Adel der russ. Ostseeprovintzen 1"

 

Diese Familie, stammgenossen mit den von Morian und vielen Anderen hatte ihren Stammsitz (jetzt Grotenhusen), im Kirchspiel Nordkirchen, Kreis Lüdinghausen in Westfalen, der noch 1359 im Familienbesitz war. Der in Westfalen zurückgebliebene Zweig erlosch hier im vorigen Jahrhundert. Nach Kurland kam 0 t t o v. G. Ende des 15. Jahrhunderts und besass hier 1490 bereits Glebau-Krottusch und Szeimen.

Sein Sohn 0 t t o ( 1543) Erbe der väterlichen Güter, kaufte 1505 die Ruhenthalschen Güter and führt nach einem Siegel bei Bunge-Toll Esthländische and Livländische Brieflade Tafel 50 Nr. 10 beraits das jetzt gebräuchliche Wappen; doch stehen die mittleren 2 der 4 Lätze des Steges weit auseinander und ähnlich auf den Flügeln, wo deren nur je 3 vorhanden sind.

Sein Sohn 0 t t o war 1542 - 1560 Herrenmeisterlicher Rath und theilte 1543 derart mit seinen Brüdern, dass er selbst Ruhenthal, T h o m a s : Schwitten D e t l e f Neuenhof und  H e r m a n n : Bersteln übernahm.

Die Linie D e t l e f f s scheint erloschen; jeder der anderen Brüder gründete je eine Hanptlinie zu Ruhenthal, zu Bersteln und zu Schwitten.

Aus der zu Ruhenthal ging der Livländische Zweig zu M e s e l a u und der 1715  erloschene, am 24. Februar 1687 in den Schwedischen Freiherrnstand erhobene, 1689 sub Nr. 80 in Schweden introduzirte Zweig hervor.

Der Güterbesitz war ebenso wie die Anzahl der Familienmitglieder stets ein ausserordentlich erheblicher.

In Kurland und Livland besassen, bezw. besitzen sie ausser den obengenannten  Gütern, folgende: Schwirkaln (1576), Spirgen, Birshoff (1628), Schlockenbeck (1765), Sattiken, Taurlaucken, Kapsehden (1618), Gr. Buschhof (1575) mit Treydenbusch, Altenwoga (1730 - 1788), Alt-Autz (1765), Zerraust (1734), Plonian (1663), Nabben (1765), Suschhof, Bliedenhof, Absenan (1788 - 1816), Eckengraf (1590 - 1640), Grenzhof, Spirgen, Dannenthal, Seppen, Diensdorf, Caljeten (1713 - 33), Slotarien (1649), Doben (1819 - 31), Rammenhof (1828 - 40), Berghoff und Appussen (1820 - 27), Podollen, Gr. Bercken (seit 1714), Schönwalde, Brunowiszek (1700), Abanshof (1722), Michaliezek (1706), Spirgen (1799), Behrsemünde (1799 bis 1818), Gr. und Kl. Abgulden (1820 - 1848), Grothusen, Kunal, Zehrten, Libbingen (1605 - 1700), Kundern (1700), Schnepeln, Mescheiken, Kegeln, Lubbert-Renzen, Paltemal, Nabben (1765), Seemapen (1760), Sessau (1760) und viele andere.

Immatrikulirt wurden:

1) in K u r l a n d lant Ritterbanksabschied vom 17. October 1620 0 t t o v. Grotthuss, Oberhauptmann zu Goldingen sub Klasse I Nr. 4,

2) in L i v l a n d am 8. März 1745 und in die Matrikel vom Jahre 1747 die v. Grothusen (jetzt Grothuss) a. d. H. Meselau, besitzlich auf den Arrenden Karckus und Koiküll, sub Kl. I Nr. 50 (vorher in der Matrikel von 1742 bei Nr. 52 Klasse II),

3) ebendaselbst L u d w i g v. Grothuss auf Kegeln auf dem Livländischen Landtage von 1856 aus der Kurländischen in die Livländische Matrikel als der Familie v. Grothusen  a. d. H. Meselau (Nr. 50) stammverwandt.

Dem Kurländischen Zweige ist gemäss der Senatsukase vom 18. Mai 1884 und 3. April 1862 der Freiherrntitel anerkannt.

W a p p e n : S c h i l d : silbern, darin ein unten viermal gezinnter, schwarzer  Schrägrechtsbalken ("Schräg-Steg").

H e l m (ungekrönt) : offener Flug, bezeichnet wie der Schild, rechts schwarz, mit  silbernem, links silbern, mit schwarzem unten gezinnten Schrägbalken.

D e c k e n : schwarzsilbern. Linie Bersteln führte den Flug genau wie den Schild  gezeichnet.

Auch findet sich der Zinnenbalken s c h w e b e n d , im g o l d e n e n Felde (so die Linie in Schweden).

Eine 1715 Linie erhielt am 24. Dezember 1687 in Person des Otto Johann v. G. den schwedischen Freiherrnstand. Das freiherrliche Diplom vom Jahre 1687

hat den Wappenschild g e v i e r t, mit aufgelegtem Herzschild, darin der Zinnenbalken, aber silbern in Schwarz. Im H a u p t s c h i l d e Feld I: blau mit goldenem Greif, haltend 4  silberne Pfeile in der Rechten.

Feld II: in Gold ein schwebender blaugeharnischter Arm, eine goldene Edelkrone  haltend.

Feld III: in Gold 3 brennende schwarze Granaten (2. l).

Feld IV: silberne Schanze in Blau.

2 gekrönte Helme, dazwischen auf dem Schilde die schwedische Freiherrnkrone.

H e l m I : offener schwarzer Flug, beiderseits mit dem silbernen Zinnen-Schräg rechts balken.

H e l m II : 4 (2. 2.) blaue Fahnen.

D e c k e n : rothgolden - blausilbern.

 

 

 

Grothusen on vanha aatelissuku, jonka juuret menevät Westfaleniin ja siellä Kreis Ludinghausenissa sijaitsevaan Nordkirchenin kylään. Täällä suku asui ja vaikutti jo 1300-luvulla. Grothusenin kantatilalta suku haarautui yhdessä von Morrien (Morian) ja useiden muiden sukujen kautta Münsteriin ja Liivinmaalle. Vuonna 1350 mahtavaa von Morrienin sukuhaaraa edustava Johan II von Morrien oli Münsterin piispakunnan perintökäskynhaltija. Hänen jälkeensä suvun jäsenet toimivat yli 300 vuoden ajan maakunnan ritarikunnan johdossa ja maakuntapäivien puhemiehinä. Suvun toimesta rakennettiin Nordkirchenin linna, joka on suurin veden ympäröimä varustus Westfalenissa.

 

Musta surma eli hirmukuolema raivosi seudulla 1300-luvun keskivaiheilla. Tuhoisa ruttotauti kävi läpi koko Euroopan. Tauti surmasi joukoittain ihmisiä. Monin paikoin lähes kaikki alueen asukkaat kuolivat. Ruton seurauksena Euroopassa oli 25 miljoonaa suuta vähemmän ruokittavana. Viljasta oli ylitarjontaa ja hinta laski. Moni tilallinen joutui vaikeuksiin. Grothusenin kantatilalla asuva suku hajaantui.

 

Westfaleniin Nordkirchenin kylään jäi kuitenkin kantatila, joka vieläkin on Grothusen-suvun hallussa. Tilalle johtaa tie, joka kantaa nimikylttiä Grothüserweg eli Grothusenien tie.

 

Riian piispa Albert oli perustanut Liivinmaan käännyttämiseksi kalparitariston, joka nopeasti levittäytyi Liivinmaalle, Kuurinmaalle ja Viroon. Alueelle tehtiin ristiretkiä. Jo vuonna 1237 kalpaveljet yhdistivät voimansa saksalaisen ritarikunnan kanssa, ja alkoi pitkällinen valtataistelu. Seuraavalla vuosisadalla lähes kaikki Itämeren maakunnat oli alistettu. Kristinuskon ja saksalaisuuden vahvistamiseksi kutsuttiin maahan lisää uudisasukkaita. Heille luvattiin palkkioksi kolmannes vallatusta maasta. He perustivat alueelle useita uusia kaupunkeja ja linnoittivat ne. Syntyi feodaalinen läänitysvaltio, jonka perusajatus oli, että kaikki maa on hallitsijan omaisuutta. Maa jaettiin läänityksinä, jolloin valtiovaltakin tuli jaetuksi. Näin muodostui perinnöllinen sotilasaateli. Vasallit ottivat vallan haltuunsa sotilaspalvelusta vastaan. Feodaaliherran alustalaiset olivat pikemmin hänen kuin kuninkaan alamaisia. Vasalleilla oli itsenäinen lainsäätämisvalta ja sodankäyntioikeus sekä tuomio- ja hallintovalta alustalaistensa suhteen. Ei edes veroa voitu koota lääneistä valtakunnan tarpeisiin ilman vasallien suostumusta.  (Timo Kause)

 

 

 

Ote kirjasta "Voittamaton", Peter Englund

 

Kappaleesta "Hyökkäys Puolaan"

 

Baltiansaksalainen Ritterschaft oli etnisesti eristäytynyt ja merkillisen pieni eliitti, joka koostui vain 200 - 300 suvusta. Ne muistuttivat melkoisesti Puolan szlachtania estottomassa itsekeskeisyydessään, mutta poikkesivat siitä voimakkaan yhteishenkensä osalta. Vuosisatojen varrella heille oli kehittynyt myös vaikuttava mutta häikäilemätön eloonjäämisvaisto, jonka takia he olivat pelkästään viimeisten sadan vuoden aikana vaihtaneet ruhtinasta kahteen otteeseen, ensin Saksalaisen ritarikunnan alaisuudesta Puolan yhteyteen, sitten Puolan yhteydestä Ruotsin alaisuuteen. Myös Ruotsin valta oli ollut monille näistä aatelisista pettymys eikä syynä ollut ainoastaan se merkillinen pikkutarkkuus, jolla ruotsalaiset virkamiehet puuttuivat maankäyttöön. Vähintään yhtä paha oli, ettei liivinmaalainen aateli saanut juuri mitään niistä upeista maatiloista, jotka Ruotsin valtio otti valtauksen jälkeen itselleen. Ne jaettiin sen sijaan riikinruotsalaisille aristokraateille. Nämä sopeutuivat kuitenkin nopeasti Oxenstiernan suvun johdolla maaorjuuden olosuhteisiin ja paikallisten etuoikeuksien ryteikköön. Ruotsissa yksikään tilanomistaja ei olisi voinut edes uneksia niin suurista etuoikeuksista ja he pitivät niitä luonnollisesti käyttökelpoisina. Kustaa II Aadolfin kuoleman jälkeen Oxenstierna hallitsi liittolaisineen neuvostoa Kristiinan ollessa pikkutyttö ja tuolloin uudistusmielisille virkamiehille ei Tukholmasta tukea herunut. 1600-luvun puoliväliin tultaessa valtaosa ruotsalaisten kunnianhimoisimmista ja perusteellisimmista uudistuksista olikin juuttunut paikoilleen, ne olivat törmänneet paikallisen yläluokan vastustukseen ja Ruotsin keskushallinnon välinpitämättömyyteen. Niinpä baltiansaksalainen aateli alkoi vähitellen hamuta takaisin niitä asemia, jotka se oli menettänyt 1620-luvun uudistuksissa, ja saikin takaisin osia itsehallinnosta, jonka vanha kuningas oli kieltänyt.

 

Liivinmaan ruotsalaiset vallanpitäjät joutuivat koko ajan hankaluuksiin tämän itsetietoisen ja rettelöivän aatelin kanssa.

 

 

 

 

- von Grothusen  Taulu 1 -

1. sukupolvi

 

 

von Grotthuss, Otto (aatelinen).

 

Grothusen-suvun eräs haara muutti 1400-luvulla Kuurinmaalle, jossa Otto von Grothusen omisti vuonna 1490 Glebau-Krottuschin ja Zeimen sekä useita muita tiloja.  Zeime (Szeime) sijaitsee nykyisen Liettuan alueella. (Timo Kause)

 

Lapset:

1) Otto (katso taulu 2) k. 1527. (Aatelinen).

 

 

 

 

- von Grothusen  Taulu 2 -

2. sukupolvi

 

 

von Grotthuss, Otto (taulusta 1. Isä: von Grotthuss, Otto) k. 1527. (Aatelinen).

 

Peri isältään Schwittenin ja Bernstelnin ja osti vuonna 1505 Ruhenthalin.  Rauhanlaakso eli Ruhenthal sijaitsee Zeimen kylästä 50 kilometriä koilliseen.  Kun Itämeren rannalta Liban (Liepaja) kaupungista matkustetaan 100 kilometriä suoraan itään saavutaan Ruentaliin.  Lähellä nykyisen Latvian ja Liettua rajaa sijaitseva kylä löytyy kartalta.  (Timo Kause)

 

Puolisot:

¤¤ 1) von Holstfer, Margaretha? (aatelinen).

 

Isä: von Holstfer-suvusta (aatelinen).

Äiti: von Uexküll (Üxkul, Üxkull) -suvusta (aatelinen).

 

Üxkul-suvun omistama linna sijaitsi Väinäjoen (Düna) varressa 30 kilometriä Riian kaupungista itään.  Saman suvun hallussa oli Üxkulshofin kartano aivan Liivinmaan itäosassa.  (Timo Kause)

 

Margarethalla ja Otolla oli ainakin neljä poikaa; Otto, Thomas, Detlef ja Herman.  Veljekset jakoivat suvun tilat siten, että Otto sai Ruentalin, Thomas Schwittenin, Detlef Neuenhofin ja Herman Bernstelnin.  Detlefin sukuhaara näyttää sammuneen, mutta muut veljekset kukin muodostivat omat sukuhaaransa Ruentaliin, Schwitteniin ja Bernstelniin.  Sukukunta laajensi jatkuvasti omistuksiaan siten, että sen hallussa oli eri ajanjaksoina ainakin 50 eri tilaa Kuurinmaalla ja Liivinmaalla ja heidän käskyvallassaan oli enimmillään yli 56 000 hehtaarin maa-alueet.  Suvun jäseniä esiintyy sekä liiviläisessä että kuurilaisessa ritarihuoneessa numeroilla 4 ja 50.  Tällöin nimet on kirjoitettu von Grotthuss tai von Grothuss. Suvun jäseniä elää edelleen Kuurinmaalla, mutta maaomaisuutensa he ovat aikanaan menettäneet kommunismin myllerryksessä.  (Timo Kause)

 

Lapset:

1) Otto (katso taulu 3) k. 12.11.1576. (Aatelinen).

2) Thomas k. ennen 1572. (Aatelinen).

Auf Schwitten - mainitaan asiakirjassa vuodelta 1543

3) Hermann (aatelinen).

Auf Bersteln - mainitaan asiakirjassa vuodelta 1543

4) Detlef

Auf Neuenhof - sukuhaara näyttää sammuneen

 

 

 

 

- von Grothusen  Taulu 3 -

3. sukupolvi

 

 

von Grotthuss, Otto (taulusta 2. Isä: von Grotthuss, Otto) k. 12.11.1576. (Aatelinen).

 

Auf Ruhenthal, Hzgl. Kurld. Rat

Mainitaan asiakirjassa vuodelta 1543.  Hän oli raatihuoneen jäsen 1542 - 60.

 

Puolisot:

¤¤ 1) von Ungern, Elisabeth (aatelinen).

 

Mainitaan asiakirjassa vuodelta 1577  (Timo Kause)

 

Isä: von Ungern, Heinrich (aatelinen).

<<  von Ungern  Taulu 7

Äiti: von Tiesenhausen, Gertrud (aatelinen).

<<  von Tiesenhausen  Taulu 7

 

Lapset:

1) Otto k. viim. 12.01.1603. (Aatelinen).

Auf Gross-Lassen, Kurld

2) Diedrich k. 19.09.1599. (Aatelinen).

Auf Ruhenthal, Hzgl. kurld. Rat

Mainitaan asiakirjassa vuodelta 1588

3) Christoffer (katso taulu 4) s. Liivinmaa. (Aatelinen, sukunro 276).

 

 

 

 

- von Grothusen  Taulu 4 -

4. sukupolvi

 

 

von Grothusen, Christoffer (taulusta 3. Isä: von Grotthuss, Otto) s. Liivinmaa. (Aatelinen, sukunro 276).

 

Christoffer on Ruhenthalista Meselowiin muuttaneen sukuhaaran (Meselov tai Meselau) kantaisä, joka eli ja vaikutti täällä vuonna 1597.  Hän omisti Meslowin tilan Löserin pitäjässä Liivinmaalla.

 

Christoffer von Grothusenin mukana Ruentalista Meseloviin tullut kantasuku sammui Liivinmaalla 1715, mutta suvun ulkomaille muuttaneet haarat jatkuivat.  Ruotsiin muuttaneen sukuhaaran edustaja Otto Johan von Grothusen sai paronin nimityksen ja korotettiin vapaaherraksi 24.12.1687.  Tämä suku on otettu Ruotsin ritarihuoneen jäseneksi vuonna 1642 numerolla 276.  Me kuitenkin seuraamme Liivinmaalta 1600-luvun alussa Suomeen muuttaneen majuri Otto Johan von Grothusenin vaiheita.  (Timo Kause)

 

Puolisot:

¤¤ 1) von Lüdinghausen, Catharina (aatelinen).

 

Gen. Wolff

 

Kylien Meselov ja Löser välissä sijaitsee Kuien, josta Christoffer von Grothusenin vaimo Catharina von Lüdinghausen oli kotoisin.  (Timo Kause)

 

Isä: von Lüdinghausen, Georg (aatelinen).

Äiti: von Fircks, Ilse (aatelinen).

<<  Fircks  Taulu 6

 

Lapset:

1) Otto Johan (katso taulu 5) k. n. 1650, haudattu Porin kaupungin kirkko. Ratsumestari (aatelinen, sukunro 276).

 

 

 

 

- von Grothusen  Taulu 5 -

5. sukupolvi

 

 

von Grothusen, Otto Johan (taulusta 4. Isä: von Grothusen, Christoffer) k. n. 1650, haudattu Porin kaupungin kirkko. Ratsumestari (aatelinen, sukunro 276).

 

Natural. Grothusen.  Ryttmästare 1612 under överste Evert Horn; erhöll 16.4.1614 Källfjärd i Vittisbofjärds sn i Finland i donation under Norrköpings besluts villkor.  Deltog i ryska tioåriga kriget; befälhavare för krigsfolket i Kexholms län 9.6.1615; ryttmästare för en fana nyländska ryttare 3.2.1618, vilken han förde under kriget i Livland och Tyskland; kallas major 1633; underjägmästare i Finland 7.4.1638.  Natural svensk adelsman 1642 (introd. s. å. under nr 276).  D. omkr. 1650 och begr. i Björneborgs stads kyrka.

 

Otto Grothusen oli saksalaissyntyinen Uudenmaan ratsulippukunnan komentaja, joka sai rälssitilakseen Häiviän Isontalon. Hän kustansi sieltä ratsun ja sai sitten tilalle määräajaksi säterivapauden. Ratsutilaan liitettiin Lunkaan Mäkilä. Lisäksi Grothusen sai kantaa veroja Letkun Jaakkolasta ja Puosilta sekä Patamolta vuonna 1631. Myöhemmin 30-vuotisen sodan aikana Häiviän Isotalo määrättiin Banerin komppanian saarnaajan virkataloksi, ja tällöin aputilat maksoivat veronsa muualle.  (Tammelan historia 1)

 

Vuonna 1607 tavataan edelleen lippue, jonka päällikkönä oli Mäntsälän herra Eerik Perttelinpoika Liuster. Hän johti lippuetta vuoteen 1612, jolloin sen päälliköksi tuli Bolstadin herra Olavi Jaakonpoika, joka oli ratsumestarina vuosina 1612 - 1614. Sen jälkeen tässä virassa oli Pietan Hannunpoika Junker. Luultavasti lippueen johtoon tuli vuonna 1616 tai 1617 Otto Johan von Grothusen.

Venäjän sodan päättyessä vuonna 1617 suomalainen ratsuväki käsitti seitsemän lippuetta; Akseli Matinpojan (aatelislippue), Otto von Grothusenin (Uusimaa), Hevonpään herran Klaus Kristerinpoika Gyllenhjertan (Varsinais-Suomi), Hannu Munckin (Savo ja Karjala), Henrik Maununpojan (Hämeenlinnan Iääni), Antti Paavalinpojan (Hämeenlinnan lääni) ja Akseli Martinpojan (Savo ja Karjala) lippueet. Näistä Henrik Maununpojan ja Akseli Martinpojan lippueet lakkautettiin. Vuosien 1617 - 1618 uudelleenjärjestely vähensi vakinaisten suomalaisten lippueiden määrän neljään; nyt niitä olivat Klaus Kristerinpoika Hornin lippue (Suomen ratsuväki), Otto von Grothusenin (Uudenmaan ratsuväki), Antti Paavalinpojan (Hämeen ratsuväki) ja Hannu Munckin (Karjalan ratsuväki) lippueet.  (Sotilasrasitus Varsinais-Suomessa 1523 - 1617)

 

 

Timo Kause:

 

Ruotsin kuningaskunta oli jo kauan sivusta seurannut Venäjän, Puolan ja Tanskan valtapyrkimyksiä merentakaisessa Virossa, Liivinmaalla ja Kuurinmaalla. Heti Kustaa Vaasan kuoltua Ruotsi yhtyi vallananastajien joukkoon. Kustaa Vaasan poikien välisen valtataistelun voitti lopulta Kaarle, jonka valtakausi Suomessa alkoi johtavien miesten nöyryyttämisillä, teloituksilla ja syrjäyttämisillä. Suomen aatelisto oli asettunut valtataistelussa väärälle puolelle. He olivat taistelleet Sigismundin joukoissa Kaarlea vastaan.

 

Heti vuoden 1600 keväällä Kaarle keskitti joukkonsa Puolalle kuuluneen Viron eteläisten maakuntien valtaamiseen. Aluksi ruotsalaiset menestyivät ja saivat haltuunsa useita Etelä-Viron ja Liivinmaan linnoituksia. Sotaonni kuitenkin kääntyi, kun vuosien 1601 - 02 suuret hallavuodet veivät sadon emämaassa ja toivat tullessaan nälänhädän ja ruttotaudit. Puolan pelätty ratsuväki aloitti suurhyökkäyksen, ja Ruotsi joutui luopumaan valtaamistaan alueista muutaman vuoden kuluessa. Liivinmaalla ja Etelä-Virossa sotaa käytiin jatkuvasti. Pärnun ja Viljantin seutu vaihtoi omistajaa kuusi kertaa lyhyen ajan kuluessa.

 

Kaarlen valloitustaktiikkaan kuului valan vaatiminen valloitettujen alueiden johtavalta aatelilta. Uskollisuuden valaa vastaan he saivat pitää lähes kaikki entiset oikeutensa. Puolalaiset ja venäläiset eivät huomioineet paikallisen aateliston etuoikeuksia millään tavalla.

 

Upseerina Venäjän sodassa

 

Otto (Johan) von Grothusen, kuten useat muutkin Baltian aateliset, asettuivat taistelussa ruotsalaisten puolelle ja vannoivat uskollisuutta Ruotsin kuninkaalle. Ruotsin hävittyä ensimmäisen valtausyrityksensä Baltiassa Otto von Grothusenin oli lähdettävä maasta. Hän oli antanut uskollisuuden valan Ruotsin Kaarle IX:lle ja tätä puolalaiset eivät suosiolla katselleet. Hän menetti Meselovin, Grothusenhofin ja kaiken omaisuutensa, ja hänestä tuli upseeri Ruotsin sotavoimiin.

 

Vuosina 1609 - 17 käytiin Venäjän sota. Sodan syttyessä Venäjällä oli vallassa viimeinen Rurik-sukuinen tsaari Vasili Suiski, joka oli murhauttanut ensimmäisen Vale-Dimitrin ja päässyt näin valtaan. Hän ei kuitenkaan kyennyt palauttamaan järjestystä maahan. Venäjällä vallitsi sekasorron aika (smutnoje vremja). Vasili Suiski joutui pyytämään apua Ruotsin kuninkaalta. Palkkioksi avusta Vasili lupasi Käkisalmen läänin.

 

Vuonna 1608 Kaarle IX nimitti Venäjälle lähtevän sotajoukon komentajaksi vain 25-vuotiaan Jaakko De la Gardien, joka nuoresta iästään huolimatta oli jo vuonna 1601 ollut puolustamassa Wolmarin linnaa Liivinmaalla ja siellä jäänyt puolalaisten vangiksi. Oltuaan sotavankeudessa neljä vuotta hän lähti Alankomaihin opiskelemaan sodankäyntiä Morits Oranialaisen johdolla.

 

Jaakko De la Gardien lähimmäksi mieheksi kohosi Evert Horn, joka sodan alkaessa oli nuorta esimiestään vielä pari vuotta nuorempi. Horn ylennettiin sotamarsalkaksi 30-vuotiaana.

 

Otto von Grothusen oli tutustunut Jaakko De la Gardie'hin ja Evert Horniin jo Liivinmaalla. Grothusenin vaimo Elin Hansdotter Lejon [?] oli Evert Hornin serkku. Venäjän sodassa Otto von Grothusen taisteli Hornin joukoissa. Sekä Horn että Grothusen olivat mukana Jaakko De la Gardien ensimmäisellä Venäjän retkellä vuonna 1609. Evert Hornin johdolla voitettiin pari ensimmäistä taistelua, mutta Koljasinin kylässä suomalaiset joukot nousivat kapinaan, ja De la Gardien oli palattava takaisin. Heti seuraavana vuonna joukkoja vahvistettiin ja liikkeelle lähdettiin uudestaan. Nyt mukana oli runsaasti vierasmaalaisia joukkoja. Moskovaan saavuttiin maaliskuun 12. päivänä vuonna 1610.

 

Jo menomatkalla oli otettu yhteen puolalaisten joukkojen kanssa, jotka kannattivat toista Vale-Dimitriä Venäjän tsaariksi. Puolalaiset vahvistivat joukkojaan ja juhannuspäivänä vuonna 1610 käytiin ratkaiseva taistelu Kultsinossa Keski-Venäjällä lähellä Smolenskia. Kamppailu päättyi ruotsalais-venäläisten joukkojen katkeraan tappioon. Vierasmaalaiset palkkasoturit loikkasivat puolalaisten riveihin, ja venäläiset jäivät vangeiksi. Nyt De la Gardien vankila-ajasta oli hyötyä. Vankeudessa oppimansa puolan kielen ansiosta hän pystyi tässä tukalassa tilanteessa neuvottelemaan parhaan mahdollisen sopimuksen. Jaakko De la Gardie sai palata 400 suomalaisen ja ruotsalaisen sotilaan kanssa sillä ehdolla, ettei hän enää auttaisi Vasili Suiskia. Horn ja Grothusen onnistuivat palaamaan tässä joukossa. Grothusenille vankeus olisi tarkoittanut varmaa kuolemaa. Ruotsalaisten lähdettyä puolalaiset polttivat Moskovan Kremliä lukuun ottamatta maan tasalle. Vasili Suiski kuoli sotavankeudessa Puolassa. Toisesta Vale-Dimitristä tehtiin Venäjän tsaari.

 

Vuonna 1611 De la Gardie aloitti uudestaan sodan ja valloitti Novgorodin. Täällä hän viipyi joukkoineen kuusi vuotta. Sinä aikana venäläisillä oli hetken myös ruotsalainen tsaari. "Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähtenyt Laiska Jaakko".

 

Vuonna 1612 Otto von Grothusen ylennettiin ratsumestariksi. Samana vuonna Evert Hornin johdolla valloitettiin Kaprion, Jaaman, Audovan (Gdov) ja Iivanan linnat. Horn saavutti sankarin maineen.

 

Kaarle IX:n kuoltua lokakuun 30. päivänä vuonna 1611 Ruotsin uudeksi kuninkaaksi nousi Kustaa II Adolf. Nuori kuningas saapui Narvaan vuonna 1614 oppiakseen sodankäyntiä. Hän liikkui etupäässä Hornin joukkojen mukana. Samassa joukossa liikkui ratsumestari Otto von Grothusen lippueineen. Huhtikuun 16. päivänä vuonna 1614 Grothusenin uskollisuus lopulta palkittiin. Hän sai Nordköpingin kokouksen ehdoin Ulvilasta 14 taloa, joiden joukossa oli kuusi taloa Kellahdelta, yksi Lyttylästä, neljä Ytteröstä ja kaksi taloa Riispyystä. Lisäksi hän sai Sastamalanselän Alakylästä yhden talon ja Ruskon pitäjästä vielä Hiidenvainion talon. Otto von Grothusenin menetykset Liivinmaalla oli viimeinkin korvattu.

 

Aluksi Grothusen kirjoitti nimensä liitteeksi "till Littoböle", joten Lyttylä on ilmeisesti ollut hänen perheensä ensimmäinen asuinpaikka. Myöhemmin kuitenkin varsinaiseksi asuinpaikaksi tuli Kellahden kartano.

 

Käkisalmen joukkojen komentaja

 

Vuonna 1615 venäläiset taas hyökkäsivät maahan ja hävittivät Käkisalmen läänin. Tällöin kuningas Kustaa II Adolf nimitti Grothusenin Käkisalmen sotajoukkojen komentajaksi sairaan Hans Munckin tilalle. Tämä tapahtui kesäkuun 9. päivänä 1615. Venäläiset karkotettiin ja tilanne rauhoittui. Sodan loppuvaiheessa Grothusenin lippueeseen kuului 230 miestä, jotka oli sijoitettu Inkeriin. Joukkojen täydennysalue oli Uusimaa. Vuoden 1616 lopussa osa joukoista oli pakko kotiuttaa, koska ruokaa ei riittänyt kaikille. Otto von Grothusen jäi 100 parhaan miehen kanssa Kaprion linnaan varmistamaan tilannetta. Rauha solmittiin Stolbovan kylässä Laatokan etelärannalla helmikuussa vuonna 1617. Huhtikuussa Grothusen joukkoineen palasi kotimaahan. Stolbovan rauhassa Ruotsi sai Käkisalmen läänin, Pähkinälinnan ja siihen kuuluvan osan Inkerinmaasta Nevajoen pohjoispuolelta, Kaprion, Jaaman ja Iivanan (Ivangorod) linnat niihin kuuluvine alueineen. Venäjä luopui vaatimuksistaan Virossa ja Liivinmaalla.

 

Uudenmaan ratsuväkilippukunnan päällikkö

 

Vuonna 1618 Suomen ratsuväki järjestettiin uudestaan. Lipustojen lukumäärä väheni seitsemästä neljään. Maaliskuun 3. päivänä ratsumestari Otto von Grothusen nimitettiin Uudenmaan ratsuväkilippukunnan päälliköksi. Hänen alaisenaan taisteli noin 300 ratsumiestä, joista 15 kuului päällystöön. Ratsumestarin vuosipalkka oli tällöin 240, luutnantin 120, korpraalin 200 ja torvensoittajan 30 taalaria. Lisäksi maksettiin sota-aikana erityistä sotarahaa, joka ratsumestarille merkitsi 40 taalarin lisäansiota kuukaudessa.

 

Vuonna 1618 ratsumiehen varusteista annettiin uusi selkeä ohje. Hevosten korkeuden tuli olla 12 - 13 kämmenen leveyttä. Ratsumiehellä piti olla luodinkestävä rinta- ja selkähaarniska, kaksi virheetöntä pistoolia ja satula. Näitä ohjeita jouduttiin kuitenkin Suomen ratsumiesten osalta tulkitsemaan väljästi. Ratsumestari Otto von Grothusen johti ja kehitti Uudenmaan ratsuväkilippukuntaa menestyksellisesti useissa taisteluissa Liivinmaalla, Kuurinmaalla ja Preussissa.

 

Vielä Eerik XIV:n aikana taistelurintaman normaali syvyys oli ollut 15 hevosta, jota oli lähes mahdoton käyttää hyökkäyksessä muuten kuin karakollissa, so. antamalla lippukunnan riveittäin ratsastaa vihollisen eteen ampumaetäisyydelle tyhjentämään tuliaseensa sekä sen jälkeen väistyä lipuston taakse reserviksi lataamaan aseitaan ja odottamaan seuraavaa hyökkäysaaltoa. Ratsumestari Otto von Grothusenin aikana lipuston syvyyttä vähennettiin ja hevosta alettiin käyttää hyökkäysvälineenä eikä sotilaan istuimena. Myrskynä päälle ryntäävä ratsujoukko sai vihollisen riveissä aikaan hirvittävää pakokauhua ja epäjärjestystä. Hakkapeliittojen menestys kolmekymmenvuotisessa sodassa perustui tähän uuteen taktiikkaan.

 

Sota Puolaa vastaan oli aloitettu uudestaan jo vuoden 1616 lopulla. Grothusenin juuri kotiutetut joukot määrättiin jo seuraavana kesänä uudestaan sotaan. Heidät lähetettiin vahvistukseksi Viroon. Grothusenin joukoista noin sata miestä ratsasti kenttäarmeijassa ja Paidelinnaan oli sijoitettu 60 miestä.

 

Riian kaupunkia oli yritetty valloittaa jo vuosina 1601, 1605 ja 1607, mutta joka kerta oli epäonnistuttu. Vuonna 1621 ruotsalaiset lähtivät liikkeelle tosissaan. Ratsumestari Otto von Grothusen ja silloinen vänrikki Mikael von Jordan osallistuivat kumpikin samaan taisteluun. Riian kaupunki vallattiin vuonna 1621. Grothusen ratsasti paikalle Jaakko de ja Gardien joukoissa ja vänrikki Mikael von Jordan oli niiden joukossa, jotka ensimmäisenä ryntäsivät veneistä maihin.

 

Koko Suomen ensimmäinen jahtimestari

 

Ratsumestari Grothusen, jota eräissä lähteissä mainitaan majuriksi, jätti sotimisen nuorempien tehtäväksi 1630-luvun alussa. Tällöin hän oli jo täyttänyt 60 vuotta. Hän muutti asumaan Kellahden kartanoon, josta hän valvoi rälssejään.

 

Vuonna 1634 Kellahden kartanon voutina toimi Petteri Larsson. Tällöin majurin palveluksessa oli seitsemän renkiä, yhdeksän piikaa, kaksi miespuolista palvelijaa, kokki, kaksi kalastajaa, seppä Jacob ja puuseppä Erik. Kolme vuotta myöhemmin Kellahden tilan viljelijänä toimi Otto von Grothusen nuorempi. Palvelusväen määrä oli vähentynyt puoleen.

 

Suomen suuriruhtinaskuntaan muodostettiin 1600-luvulla jahtivoutijärjestelmä, jonka tehtävänä oli tehostaa petojen metsästystä. Vuonna 1638 Otto von Grothusen nimitettiin koko Suomen ensimmäiseksi jahtimestariksi. Hänen valvonnassaan olevat käräjien valitsemat jahtivoudit järjestivät petojen pyynnin, pitivät silmällä pitäjäläisten rakentamia susiansoja ja järjestivät tarvittaessa suuria jahteja. Jo vuonna 1639 Grothusen nimitti Ulvilan jahtivoudiksi Pietniemeltä kotoisin olevan majuri Hans Ramin ja vähän myöhemmin Tyrvään jahtivoudiksi Erkki Matinpoika Jauhoparran. Metsästys oli ikääntyneiden aatelismiesten melkein ainoa huvi, mutta Otto von Grothusen joutui ottamaan metsästysasiat tosissaan.

 

Pedot aiheuttivat suurta vahinkoa metsissä vapaasti laiduntavalle karjalle. Niinpä ei ole ihme, että esivalta yllytti susien lisäksi metsästämään myös karhuja. Ruotsin maakuntalaki määräsi, että "caikkien niiden, jotka maalla asuvat, ja joilla oli Lehmä ja sica, ja jotka söivät omaa ruocaans", oli valmistettava vahva sylen korkuinen verkko, joka kesti miehen kiivetä. Verkot yhdistämällä saatiin aitaus, jonka sisälle saalis ajettiin ja keihästettiin.

 

Verkkojen ja keihäiden lisäksi karhuja pyydettiin tuliasein. Joskus käytettiin outojakin konsteja. Kaurahalmeen keskelle asetettiin kuparikattila, joka täytettiin laimennetulla paloviinalla. Kauran ja hunajan lisäksi mesikämmenen uskottiin olevan perso myös viinalle. Juotuaan terästettyä vettä karhu tuli humalaan. Pöhnäinen kontio oli helppo kellistää.

 

Grothusenin jahtimestarikaudella 1640-luvulla eräs Sastamalan isäntä kyllästyi kontion jatkuviin vierailuihin kaurahalmeessaan. Hän sitoi tuliluikun petäjään karhun käyttämän polun varteen. Suustaladattavan liipasimesta kulki ansalanka polun poikki toiseen puuhun. Isännän yllätykseksi naapurin hevonen kulki samaa reittiä. Karhu säästyi, mutta kallisarvoisen ratsun maha repesi. Karhun tapporahoja himoinnut isäntä joutui pulittamaan pitkän pennin ratsuhevosen taposta.

 

Ritarihuoneen jäsen

 

Otto von Grothusen sai 13.1.1631 säterioikeudet. Säterit nauttivat laajoja etuoikeuksia. Niiden ei muun muassa tarvinnut suorittaa muita rälssitiloja rasittavaa ratsupalvelusta. Monet aateliset anoivat tiloilleen säterioikeuksia, mutta eivät rakennuttaneet niille kartanoita. Grothusen teki tässä suhteessa poikkeuksen: hän rakensi Alakylään kartanon ja piti sen myös kunnossa. Kartanon lähettyvillä olevia tiloja hän viljeli säterin alustalais- eli rajapiiritiloina.

 

Grothusen oli edistyksellinen tilojensa hoitaja. Jo vuonna 1632 oli Kellahdella käytössä tuulimylly. Hänet tunnetaan myös oikeudenmukaisena kartanonherrana. Vuonna 1642 Söörmarkun Reinhold Böning syytti Otto von Grothusenia renkipoikansa houkuttelemisesta palvelukseensa. Asiaa tutkittaessa kävi kuitenkin ilmi, että kyseinen renki Knuut Eerikinpoika oli saanut Böningin rouvalta luvan lähteä minne halusi. Muutamaa päivää myöhemmin Böningin miehet kuitenkin ottivat Knuutin kiinni ja leikkasivat hänet keritsimillä kaljuksi ja käskivät lähteä siitä paikasta suoraan sotaväkeen. Tästä säikähtäneenä Knuut ja hänen äitinsä olivat pyytäneet Grothusenia ottamaan pojan suojelukseensa. Väenoton raskaina vuosina Grothusen varusti sotilaita myös lampuotiensa puolesta.

 

Majuri Otto von Grothusen aateloitiin vuonna 1642, jolloin hänet otettiin aatelismiehenä Ruotsin ritarihuoneen jäseneksi. Kokemäeltä hän sai vielä 2.5.1653 haltuunsa kuusi rälssitilaa, joista yksi sijaitsi Köömilässä, kaksi Hyrkölässä, kaksi Järilässä ja yksi Sonnilassa.

 

Kauan Otto von Grothusen ei kuitenkaan ehtinyt nauttia näistä tiluksistaan, sillä hän näyttää kuolleen samana vuonna noin 83-vuotiaana. Hänet on haudattu Porin kaupungin kirkkoon. Hänen hautansa kuitenkin tuhoutui myöhemmin kirkon palon yhteydessä. Majuri Otto von Grothusen oli myötämielinen Porin kirkkoa kohtaan. Vuonna 1643 hän lahjoitti kirkolle hopeisen ehtoolliskannun, joka painoi 72 luotia. Kannussa oli Grothusen-suvun vaakuna ja sen jalkaan oli kaiverrettu nimikirjaimet 0. G. Tämä kallisarvoinen muinaiskannu kuitenkin valettiin uudestaan vuonna 1733, jolloin siihen lisättiin 28 luotia hopeaa ja kullattiin sisältä. Grothusenin nimi ja aatelisvaakuna säilyivät silti tässäkin kannussa. Vuonna 1631 Otto von Grothusen oli lahjoittanut kirkolle samettisen alttarivaatteen. Tästä tehtiin myöhemmin piispanpenkin peite, mutta koko komeus tuhoutui Porin kirkon palossa vuonna 1852.

 

Ratsumestari Otto von Grothusenin mukana kulkeutui kuumaa balttilais-saksalaista aatelisverta Liivinmaalta Satakuntaan. Otto von Grothusenin jälkeläisten suonissa virtaa von Tiesenhausenien, von Ungernien, von Rosenien, von Wrangelien, von Ludinghausenien, von Fircksien ja monien muiden aatelisten verta, jotka vuosisatojen ajan päättivät Itämeren maakuntien kohtaloista.

 

 

Otto von Grothusenin ensimmäinen vaimo oli Elin Hansdotter, haudattu 23.2.1616 Turun tuomiokirkkoon.  Hänen vanhempansa olivat Liivinmaan käskynhaltija Hans Björnsson till Lepas ja Carin Henriksdotter Horn af Kanckas!  Carinin isä oli Henrik Klasson Horn, 1512 - 1595, ja Henrikin toisten lasten aviopuolisot olivat mm. suvuista Fleming, Kurck ja Stålarm.  Yksi Carinin veljistä oli Kaarle Henrikinpoika (n. 1550 - 1601), Viron käskynhaltija, ja hänen poikansa oli Kustaa Horn, 1592 - 1657, mm. Ruotsin Saksan armeijan ylipäällikkö.

 

Esiäitimme Elisabet on ehkä hänen toisesta avioliitostaan - vaimon nimeä ei tiedetä.  Ei ole selvillä, kumman vaimon kanssa muut lapset ovat.  Timo Kausen mielestä Elisabet on ensimmäisestä avioliitosta.

 

 

From: "Virpi Nissilä"

To: "Kauko Paltta"

Subject: Vs: Pieni sukuasiatiedustelu

Date: Sat, 4 Jun 2005 17:14:02 +0300

 

Hei!

 

Minulla on myös Kausen kirja. Ostin sen monen mutkan kautta... Kävin myös kuuntelemassa Porissa hänen esitystään kyseisistä suvuista. Kirja on sinänsä varsin huolellisesti tehty ja sitä oli ihan kiva lukea.

 

Mitään selvää tietoa ei minulla ainakaan toistaiseksi ole. Samaa Kirstin Henriksdotteria minä olen haeskellut. Hänestä olen löytänyt pari tuomiokirjajuttua, joista toisessa hänen sanotaan olevan Otto Grothusenin vaimo. Pidän pelkästään SAY:sta pääteltynä perusteita kylläkin riittämättöminä ja haeskelen parhaillaan lisäviitteitä. Varmaankin kaikki henkikirjat ja muut alkuperäislähteet pitää katsoa ja se vie aikaa. Jos Otto Grothusen nuorempi oli naimisissa kyseisen Kirstinin kanssa, ei Elisabet ollut ainut lapsi. Ainakin yksi Otto vanhemman pojaksi matrikkeleissa mainittu oli tuomiokirjojen mukaan Elisabetin veli. Katselin juuri vuodelta 1652 olevaa juttua, jossa puhutaan Kellahdesta olevasta nuoresta aatelismiehestä Otto Grothusenista. Kyse näyttäisi olevan lapsenruokkojutusta jonkun Kellahdelta olevan naikkosen (lööskona) kanssa. Heillä oli, jos oikein ymmärsin toinenkin lapsi, joka oli syntynyt 10 vuotta aikaisemmin. Elisabet oli tässä vaiheessa ollut jo seitsemän vuotta naimisissa, joten jos kyse on hänen isästään, en ymmärrä, miksi puhutaan nuoresta aatelismiehestä. Aivan varma en ole, olenko ymmärtänyt tekstin oikein. Käännätän sen, kunhan minulle tekstejä kääntävä historiantutkija ehtii sen katsoa.  [Katso alla!]  En tiedä, voiko tästä päätellä mitään Otto nuoremman aviottomuudesta tai avioliitosta. Täytyy kysyä tutkijoilta. En myöskään ole selvillä, oliko Kellahdessa tänä ajankohtana muita Ottoja, jotka tulisivat kyseeseen. En myöskään usko, että isä Otto olisi ollut yli 30 vuotta naimattomana jäätyään leskeksi jo 1616 (muistaakseni). Kirstinistä maininnat ovat myöhemmiltä ajoilta, joten ihmettelen, montakohan vaimoa hänellä on ollut. Eli, kuten huomaat, pidän mahdollisena sitä, että kyse on Otto vanhemman vaimosta. Olen juuri tilannut tänne kaukolainaksi 1620- tuomiokirjoja ja yritän vielä etsiä niistä Grothuseneita koskevia juttuja. Henkikirjat, voudintilit ym. on vielä kokonaan katsomatta ja voi olla, ettei niistä mitään löydy. Aateliston asioita käsiteltiin yleensä hovioikeudessa ja niitä koskevat dokumentit ovat palaneet. En juurikaan ole niitä aikaisemmin katsellut, kun tuo Kausen tulkinta ei ole käväissytkään mahdollisuutena mielessäni. Lisäperusteita joka tapauksessa katson sen vaativan ja niitä yritän pikku hiljaa haeskella.

 

Terveisin Virpi Nissilä

 

 

Yllä mainitun tekstin käännös:         "Ulvila 23.-24.2.1652, s. 324v

 

Esiin tuotiin irtolaisnainen Riitta Matintytär Kelfjärdistä salavuoteuden tähden. Hänet on maannut nuori aatelismies, jalosukuinen Kelfjärdin Otto Grothus puoli kolmatta vuotta sitten. Tämän tekonsa  jalosukuinen Otto Grothus tunnustaa itse kirjeessään 22. päivä viime helmikuuta hänen arvokkuudelleen rovastille, ja anoo, että Riitan juttu ratkaistaisiin oikeudessa.

Havaittiin siis, että Otto Grothus on laittanut Riitalle toisen lapsen 10 vuotta sitten, tämänkertaisen lisäksi. Nainen on ollut sen vuoksi oikeudessa, mutta kukaan ei tiennyt sanoa, oliko Otto Grothusia rangaistu asiasta. Hän ei myöskään ollut tullut nyt paikalle rovastin esittämästä haasteesta huolimatta. Sakramentti on häneltä tällä välin kielletty. Koska nainen on ollut kauan poissa Jumalan seurakunnasta ja hän on pyytänyt päästä takaisin sen yhteyteen, hänet määrättiin kirkonrangaistukseen. Nimismiehen tehtäväksi annettiin saattaa Grothus lain eteen."

                                                                                               (Käännös: FM Ulla Koskinen)

 

 

Lapset:

1) Axel k. 1645 Mähren, Brünn, vid belägringen. Kapteeni (aatelinen, sukunro 276).

Kaatui nuorena kapteenina Brunon kaupungin piirityksessä Mährissä vuonna 1645.  Christina-tytär.

2) Elisabet (katso taulu 6) k. 1670, haudattu 25.05.1670 Turun tuomiokirkko. (Aatelinen, sukunro 276).  Kausen mukaan Elisabet on Otto von Grothusen nuoremman tytär!

3) Georg Christoffer k. 06.02.1670 Källfjärd, haudattu Pori. (Aatelinen, sukunro 276).

Oli sotilasarvoltaan majuri ja omisti Kellahden kartanon isänsä ja veljiensä kuoleman jälkeen.  Hän osti myös Löwenkullan tilan Liivinmaalta Kristoffer von Rehbinderiltä.  Christoffer oli naimisissa Margaretha von Rehbinderin kanssa.  Heidän avioliittonsa solmittiin 11.06.1642 jälkeen.  Margaretha oli Bernhard von Rehbinderin ja Elisabeth von Vietinghofin tytär.  Vuonna 1662 Christoffer von Grothusen armahdettiin suomalaismiehen ("en finsk karl") taposta vaimonsa tekemän armonanomuksen perusteella.  Armahdukseen lienee vaikuttanut vaimon arvostettu sukutausta ja myös se, että Christofferin veljet olivat kaatuneet taistelussa Ruotsin kuninkaan puolesta.  Christoffer von Grothusen kuoli 06.02.1670.  (Timo Kause)

4) Otto (von Grothusen nuorempi) k. 02.10.1658 (tai 03.10). (Aatelinen, sukunro 276).

Oli syntynyt aivan 1600-luvun alussa.  Vuonna 1634 Kellahden kartano oli majuri Otto von Grothusen vanhemman räIssinä ja tilanhoitajana oli Petteri Larsson, mutta kolme vuotta myöhemmin isänsä rälssitilaa viljeli Otto von Grothusen nuorempi.  Tällöin majuri oli jo täyttänyt 65 vuotta, eikä häntä enää mainittu henkikirjoissa.  Suomen asutuksen yleisluettelon mukaan vuonna 1637 Kellahden tilalla asui kolme aatelishenkilöä.  Viljelijänä (bonde) toimi Otto von Grothusen nuorempi vaimonaan Kirstin Henrikintytär.  Avioparilla oli tytär Elisabet [katso yllä 2) Elisabet!], joka tuolloin oli jo täyttänyt 12 vuotta, koska hänet mainitaan henkikirjoissa.

Isän ja pojan täysin samanlaiset nimet ovat aiheuttaneet runsaasti sekaannusta heidän kaiken lisäksi asuessa samalla tilalla.  Kirstin Henrikintytärtä on virheellisesti väitetty majuri Otto von Grothusenin toiseksi vaimoksi.  Samalla Otto von Grothusen nuoremman tytär Elisabet on saanut väärän isän.

Otto von Grothusen nuorempi lahjoitti Porin kirkolle yhdessä veljensä Henrikin kanssa kahdeksanhaaraisen kynttiläkruunun, joka riippui kirkon katosta.  Otto von Grothusen nuorempi kuoli 02.10.1658.  (Timo Kause)

5) Johan k. 04.06.1656 Puola, Novo Dwor, armeijan leirissä. Majuri (aatelinen, sukunro 276).

Oli Porin jalkaväkirykmentin kapteeni vuonna 1650 ja saman joukko-osaston majuri viisi vuotta myöhemmin. Hän sai 02.10.1653 Kankaanpään ja Kuhmolan tilat Köyliöstä Liivinmaalta menettämien tilustensa tilalle. Nämä tilat otettiin kuitenkin pois hänen suvultaan petollisten menettelyjen seurauksena. Hän esiintyi Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1654. Majuri Johan von Grothusen kaatui taistelussa Novo Dworon lähellä Puolassa vuonna 1656.  (Timo Kause)

6) Henrik k. 1666 kaatui sodassa, haudattu 16.02.1666 Pori. Kapteeni tai ratsumestari (aatelinen, sukunro 276).

Oli sotilasarvoltaan kapteeni ja omisti Yyterin säterin Ulvilan pitäjässä.  Toukokuun 2. päivänä 1653 hän sai Pihlajaveden kartanon Pihlajaveden pitäjästä Liivinmaalla menettämien tilustensa tilalle.  Hän oli Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1653.  Sai haltuunsa Kellahden kartanon vuonna 1658 (hänen kuoltuaan vuonna 1666 tila siirtyi majuri Christoffer von Grothusenin omistukseen).  Henrik kaatui taistelussa ja hänet haudattiin Poriin 16.02.1666.  Hän oli naimisissa Brita Sabelhjertan kanssa, joka oli ratsumestari Jakob Sabelhjertan ja Anna Margaretha Stålarmin tytär.  Molemmat vanhemmat olivat Ruotsin ritarihuoneen jäseniä.  (Timo Kause)

 

 

 

 

- von Grothusen  Taulu 6 -

6. sukupolvi

 

 

von Grothusen, Elisabet (taulusta 5. Isä: von Grothusen, Otto Johan) k. 1670, haudattu 25.05.1670 Turun tuomiokirkko. (Aatelinen, sukunro 276).

 

Elisabet oli luonteeltaan ilmeisen kiivas, sillä rukouspäivänä 1658 hän riiteli Turun tuomiokirkossa rouva Liljeholmin kanssa. Tämän riidan hänen miehensä sittemmin sopi konsistorin kanssa. Elisabet on haudattu Turun tuomiokirkkoon 25.03.1670.  Perinnönjaon jälkeen Elisabet sai Lyttylän, jonne hän muutti asumaan aviomiehensä kanssa.  (Timo Kause)

 

Puolisot:

¤¤ 1) von Eneskjöld, Engelbrekt (ent. Nilsson) s. Filipstad, k. 1664, haudattu 11.12.1664 Turun tuomiokirkko. Generalguvernementskamrerare (aatelinen, sukunro 585, 48). Vihitty 24.02.1645.

<<  von Eneskjöld  Taulu 4

 

Lapset:  (Puolisoita ym.  >>  von Eneskjöld  Taulu 4)

1) Nils k. 13.04.1653, haudattu 11.09.1653 Turun tuomiokirkko. (Aatelinen, sukunro 585, 48).

2) Johan k. 24.12.1677 Marssilla Preussiin, haudattu 10.03.1678 Turun tuomiokirkko. (Aatelinen, sukunro 585, 48).

3) Gustav k. tammik. 1719 Moskovassa sotavankeudessa. Eversti (aatelinen, sukunro 585, 48).

4) Engelbrekt k. 21.07.1700 Yxkullshof. (Aatelinen, sukunro 585, 48).

5) Elisabet k. 1722. (Aatelinen, sukunro 585, 48).

Puolisot:

¤¤ 1) von Jordan, Axel s. 1649, k. 1700, haudattu 16.12.1706 Ulvila. (Aatelinen, sukunro 243, 21). Vihitty 1671.  Katso von Jordan  Taulu 4.

6) Catarina k. 1697 Ulvila, Villilä, haudattu 21.02.1697. (Aatelinen, sukunro 585, 48).

Puolisot:

¤¤ 1) von Jordan, Magnus k. Ulvila, Villilä, haudattu 05.12.1697 Ulvila. Luutnantti (aatelinen, sukunro 243, 21). Vihitty 1671.

<<  von Jordan  Taulu 5

Lapset:  (Puolisoita  >>  von Jordan  Taulu 5)

1) Catharina Elisabet s. marr. 1671 Nakkila, Leistilä, k. 17.04.1762 Marttila, Huovariston Berg, rintakipu, haudattu Marttila, emäkirkon kuorin alle. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

          >>  Berg  Taulu 1

2) Christina Maria s. tammik. 1674 Nakkila, Leistilä, k. Nakkila, Leistilä, haudattu 1678. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

3) Maria s. 25.07.1675 Nakkila, Leistilä, k. Nakkila, Leistilä, haudattu 1678. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

4) Gustaf Johan s. maal. 1677 Nakkila, Leistilä, k. Nakkila, Leistilä, haudattu 1678. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

5) Eva Juliana s. tammik. 1680 Nakkila, Leistilä, k. 05.04.1758 Nakkila, Leistilä. (Aatelinen, sukunro 243, 21).

6) Engelbrekt Johan s. 25.01.1683 Nakkila, Leistilä, k. 1748 Ulvila, Villilä, haudattu 20.03.1748. Ratsumestari (aatelinen, sukunro 243, 21).

7) Maria (aatelinen, sukunro 585, 48).

8) Herman Kapteeni (aatelinen, sukunro 585, 48).

 

 

Otteita kirjasta "Suur-Ulvilan historia I"

 

Samanlainen historia [kuin Villilän säterillä] on ollut Lyttylällä, koska se v. 1614 voitiin antaa naapuritiloineen Kellahden puolella ratsumestari Otto Johann Grothusenille Norrköpingin päätöksen ehdoilla. Hänen tyttärensä Elisabet oli naimisissa kamreeri Engelbrekt Niilonpoika Enesköldin kanssa. Tälle pariskunnalle Lyttylä joutui 1650-luvulla. Enesköld-suku piti sitä 1800-luvun alkuun asti.

 

1630-luvulla ilmaantuu metsästysasiain johtoon paikallinen virkamies, sillä v. 1639 nimitetään Pietniemen Hans Ramia "jahtimestariksi" (jägmästare). Kun Suomeen oli v. 1638 asetettu erityinen Suomen suuriruhtinaskunnan jahtimestari, joksi tuli Otto Grothusen, niin jahtimestarin ilmaantuminen Ulvilaan ei ole satunnaista, vaan osoittaa, että suuriruhtinaskunnan jahtimestari oli asettanut paikallisia viranhoitajia, joista sittemmin aletaan käyttää jahtivoudin nimitystä.

 

 

Otteita kirjasta "Satakunta - Kotiseutututkimuksia I"

 

K e l l a h d e n kylä (Källfjärd, Kelefjård, Kieldfjerdh, Kielefjerd) oli vanhimpina aikoina jaettuna kuuteen eri tilaan, joista kahta kuudennentoista sataluvun alkupuolella mainitaan autioksi. V. 1590 puhutaan Kellahdella eräästä Lauri Ahkeraisesta, jota sanotaan talonpoikaiseksi ratsumieheksi. Tämä sai 13 p. maaliskuuta 1594 veronvapauden Kellahdella omistamaansa tilaan. Kuninkaan 16 p. huhtikuuta 1614 antamalla kirjeellä sai ratsumestari Otto Juhana Grothusen monien muitten tilojen ohessa koko Kellahden kylän lahjoitukseksi Norrköpingin kokouksen ehdolla. (Norrköpingin valtiopäiväkokouksessa v. 1604 määrättiin, että aatelismiehille lahjoitetut tilat olivat perinnölliset miesperillisille, mutta miespolven sammuttua piti niiden joutua jälleen kruunulle.) Kylässä asuvilta talonpojilta osti Grothusen säterin perustamiseen tarvittavan maan. Tällöin maksoi hän esim. eräälle Hannu Autinpojalle 8 viljatynnyrin hinnan, viljatynnyri kahdeksi taaleriksi luettuna. Kolmea Kellahden tilaa hän viljeli säterinä, kolmea raja- ja pyykkitaloina. Grothusen asui itse Kellahdella ja hallitsi täältä laajoja lahjoitusmaitansa. Hänen kuolinvuodestaan ei ole varmaa tietoa, mutta sanotaan häntä ainakin jo v. 1653 vainajaksi.

Otto Grothusen oli nainut 1:ksi erään Elinin (k. 1616), 2:ksi Margareta Rehbinderin [Oton pojan Georg Christofferin vaimo!] ja 3:ksi Kristina Henrikintyttären. Otto Grothusenilla oli useampia perillisiä, joista tässä mainittakoon pojat: Otto Grothusen (k. 03.10.1658), Henrik Grothusen (k. 16.02.1666 [haudattiin silloin!]) ja Kristoffer Grothusen (k. 06.02.1670). Otto Grothusen vanhemman jälkeen näyttää Kellahti ensin olleen Otto Grothusen nuoremman ja sittemmin ainakin vuodesta 1659 Kristoffer Grothusenin hallussa1). Viimemainitun jälkeen oli Kellahden omistajana Juhana Grothusen, joka luultavasti oli Henrik Grothusenin ja Briita Sabelhjertan poika. Tämän aikana pantiin reduktsioni toimeen. Kellahti, niinkuin monet muutkin lahjoitusmaat, peruutettiin 1683:n vuoden verolla.

 

1) Lagus: "Finska Adelns gods och ätter" puhuu ainoastaan yhdestä Otto Grothusenista, joka olisi kuollut v. 1656. Tämä olisi ensin yksin hallinnut Kellahden kylää ja sittemmin, ainakin v. 1654, yhdessä veljensä Henrikin kanssa, joka taas, ainakin v. 1658, olisi Kellahtea yksin hallinnut. Tämä ei kuitenkaan sovellu yhteen niiden tietojen kanssa, joita maakirjoista saamme. Anrep: "Svenska Adelns ättartaflor" mainitsee Henrik Grothusenin kuolleen v. 1645, joka on suora erehdys. Kristoffer Grothusenin kuolinpäivä on ylempänä merkitty Porin kaupungin kuolleitten luettelon mukaan. Anrep sanoo hänen kuolleen 22 p. helmikuuta.

 

Senjälkeen tavataan kuitenkin Juhana Grothusenin hallussa Kellahden säteri, yksi Kellahden tiloista, jota seurasi akumenttina kaksi muuta tilaa samassa kylässä. Kolme muuta Kellahden tilaa, joita asui Henrikki Joosepinpoika, Tapani Akselinpoika Filppula ja Kaarle Knuutinpoika, mainitaan samaan aikaan Liewenin rykmentin Hammarin komppaniaan kuuluviksi ratsutiloiksi. Siitä alkaen ei Kellahti enää koskaan ole ollut yhden henkilön hallussa, vaan on kylä ollut kahdessa osassa, sillä tavalla että toiseen ovat kuuluneet Juhana Grothusenin säteri ja akumenttitilat, jotka vuodesta 1690 alkaen esiintyvät yhtenä säterirusthollina, toiseen taas yllämainitut kolme ratsuolaa, niinikään yhdeksi verorustholliksi koottuina.

 

K e l l a h d e n  s ä t e r i r u s t h o l l i a (3/4 vanhaa eli 1 1/2 uutta manttaalia) hallitsi kuolemaansa asti (v. 1703) Juhana Grothusen, joka oli nainut Margareta Böningin. Hänellä oli kaksi lasta, vänrikki Magnus Reinhold Grothusen ja tytär Kristina Grothusen. (Laguksen väite, että Kristina Grothusen olisi ollut Reinhold Grothusenin tytär, ei pidä paikkaansa.) Näistä asui ensin vänrikki Grothusen toista puolta rusthollia, mutta toinen puoli oli hänen äitinsä Margareta Böningin hallussa. Vänrikki Grothusen testamenttasi v. 1725 rusthollinosansa langolleen Pentti Vesterlundille, jonka haltuun v. 1730 Margareta Böningkin (k. 1740) luovutti osuutensa.

 

L y t t y l ä (Lyttskär, Lytteböle, Lötteböle, Lyftböll, Luftböle) on yhden manttaalin suuruinen säterirustholli, mutta oli entiseen aikaan seitsemän äyrin verotila. Kustaa II Aadolfin 1614 huhtikuun 16:ntena päivätyllä kirjeellä annettiin Lyttylä, kuten sen naapuritilat Kellahdella, ratsumestari Otto Juhana Grothusenille Norrköpingin kokouksen ehdolla. Otto Grothusenin kuoleman jälkeen saivat hänen perillisensä 1653 toukokuun 2:sena päivätyssä kunink. kirjeessä hallinto-oikeutensa isä-vainajansa tiloihin vahvistetuksi. Kun yksi näistä, Elisabet Grothusen joutui naimisiin kamreeri Engelbrekt Niilonpoika Eneskiöldille, luovuttivat muut perilliset tälle Lyttylän, joka siihen asti oli ollut yhdysviljelyksessä Kellahden kanssa. Engelbrekt Eneskiöld pyysi nyt, että kuningas vahvistaisi hänen omistusoikeutensa Lyttylään. Heinäkuun 9:ntenä 1663 päivätyssä kirjeessä kuningas myöntyikin tähän, mutta määräsi samalla, että Lyttylä, jos Eneskiöld-suku miespuolelta sammuisi, lankeisi kruunulle eikä enää Grothusen-suvulle.

 

Kunink. kirjeellä annettiin 16 p. huhtikuuta 1614 muiden lahjoitusten ohessa neljä Prydzin ja Scheelin entistä tilaa Norrköpingin kokouksen ehdolla ratsumestari Otto Juhana Grothusenille. Hänen kuoltuaan joutuivat tilat ensin hänen pojalleen majuri Juhana Grothusenille sekä tämän jälkeen hänen toiselle pojalleen Henrik Grothusenille (k. 1666). Vihdoin tilat peruutettiin eräältä Juhana Grothusenilta, joka todennäköisesti oli Henrik Grothusenin poika.